”Lautta lähtee vasta huomenna”, mies sanoi tylysti lippuluukulla. Olin Nuweiban satamassa Siinain niemimaalla ja tarkoituksenani oli ylittää Punainenmeri laivalla päästäkseni Jordaniaan, Akaban kaupunkiin. Yö oli mennyt bussissa, jäsenet olivat jumissa, mutta mielessä vilisivät suuren seikkailun mahdollisuudet. Olin juuri saanut päätökseen puolen vuoden arabian opinnot Kairossa. Oli siis aika testata taitoja käytännössä. Pidin itseäni vähintäänkin suurena seikkailijana, sillä olin vasta parikymppinen ja matkassa ypöyksin – naisena miesten valtakunnissa.

Huokaisin syvään lippuluukulla ja manasin huonoa onneani. Seikkailuni oli ottanut takapakkia. Mielialaa masensi entisestään ajatus siitä, että minun pitäisi viettää seuraava yö ankealla satama-alueella. Yritin ajatella positiivisesti ja näin, kuinka meri välkehti sinisenä ja kutsuvana varastorakennusten ja konttien takaa. Vastarannalla kohosi Saudi-Arabian vuoristo yhtä pelottavana kuin maan maine suhtautumisessaan naisiin.

Ei auttanut muu kuin ottaa vastaan taksikuskin tarjous viedä minut sataman halvimpaan hotelliin. Nuhruisen hotellin tiskin takana seisoi nuori teiniviiksinen poika. Hotellin aula oli maalattu vaaleanpunaiseksi ja seinille oli ripustettu muovisia köynnöskasveja. Taustalla pauhasi televisio. Poika kertoi yöpymisen hinnan (= erittäin halpa) ja livahti takahuoneeseen. Hän tuli pian takaisin ja sanoi, että hotellin johtaja halusi tavata minut. Taisin olla puulaakin ainoa asiakas.

Takahuone oli olohuone, jonka sängyllä retkotti valtavan kokoinen keski-ikäinen nainen, yllään yöpukua muistuttava kirjava mekko, joita Egyptissä näkee usein.

”Vai että olet Akabaan menossa? Aivan yksin?” nainen kysyi. Vastasin myöntävästi. ”Olet tervetullut! Ole täällä kuin kotonasi”, nainen sanoi hymyillen sydämellisesti. ”Äläkä pelkää tuota veljenpoikaa, hän on palveluksessasi, pyydä mitä vain haluat”, hän lisäsi.

Huone oli kammottava. Sängyllä lojui likainen, varmasti kaikenlaista kokenut patja. Lattialla vilisti torakoita, ja kylpyhuone oli kipeästi siivouksen tarpeessa. Hana vuosi. Nielin ylpeyteni ja yritin vakuuttaa itselleni, ettei tilanne ollut lainkaan toivoton, yksi yö, mikäs siinä!

Kiertelin hieman satama-alueella ja palasin illastamaan hotellille. Teiniviiksi toi pöytään riisiä ja perunoita tomaattikastikkeessa. Madame oli hilautunut pois olohuoneesta ja katseli aulan sohvalta käsin televisiota, egyptiläistä saippuaoopperaa. Ylimeikatut näyttelijät eläytyivät liikaa ja aina välillä joku kiljui tai tappeli. Omistajatar nautti näkemästään ja komensi veljenpoikaansa tuomaan minulle minttuteetä.

Uni tuli huonosti torakoiden liikkeitä kuunnellessa – tai ainakin niitä kuvitellessa. Aamulla hyvästelin madamen, ja poika auttoi rinkkani taksiin. Lautan lippuluukulla kävi vilske – suurin osa matkustajista näytti olevan matkalla hanttihommiin Saudi-Arabiaan tai muualle Persianlahdelle. Suurimmalla osalla miehistä oli yllään pitkät kaavut, käsissään urheilukassit ja kasvoillaan ensimmäistä kertaa matkustavan jännittynyt ilme.

Lauttaa odotti myös muutama päivettynyt reppumatkaaja. Meidät vietiin suoraan ”kapteenin” huoneeseen. Valkoiseksi maalattua huonetta reunustivat upottavat ruskeat nahkasohvat. Kapteeni ei kuitenkaan tullut toivottamaan meitä tervetulleeksi kuohuviinin kera, kuten olin salaa toivonut. Sen siitä saa, kun katsoo herkässä iässä liikaa Lemmenlaivaa.

Rahvas – tai siis kaikki muut paitsi ulkomaalaiset matkustajat – ohjattiin sen sijaan yhteen huoneeseen, joka muistutti epäilyttävästi ruotsinlaivojen kansipaikkoja. Huoneessa oli oudolla tavalla tutun näköisiä muovituolirivistöjä ja kokolattiamatto.

Vaikka henkilökunta olisi halunnut pitää meidät vip-henkilöt (lue: virttyneet reppumatkaajat) varsin mitäänsanomattomassa kapteenin huoneessa, moni meistä kipusi mieluummin kannelle. Aurinko paistoi toukokuun voimalla, ja meri kimmelsi sen alla. Vesi oli turkoosinsinistä ja suorastaan kutsui pulahtamaan. Molemmin puolin kohosivat punaiset vuoret – vasemmalla Siinai ja oikealla Saudi-Arabia.

Odotin innolla Jordaniaan pääsyä – Petra olisi nähtävä, sen jälkeen vuorossa olisivat Syyria, Damaskos ja Aleppo. Näin sieluni silmin kymmenet vanhat moskeijat ja basaarit, Palmyran kaupungin rauniot ja muut nähtävyydet.

Kun kävelin kannella matkasuunnitelmiani kerraten, hiipivä epäilykseni suomalais-yhteydestä sai vahvistuksen. Suuri seikkailija sai yhtäkkiä vastauksen kaikkia suomalaisia pitkään askarruttaneeseen kysymykseen: minne joutuvat käytöstä poistuneet ruotsinlaivat? Kannella luki selvällä suomenkielellä: Varokaa liukasta lattiaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005