Dakarilainen bongonsoittaja Mar Seck, 49, astelee kotikorttelissaan Medinassa naapuriinsa ja istahtaa hetkeksi turisemaan kahden ystävänsä kanssa. Muusikko kertoo soittavansa senegalilaisissa perhejuhlissa, joissa hän yleensä laulaa elämän ihanuudesta. Jos hän tuntee hääparin tai vastasyntyneen vanhemmat henkilökohtaisesti, Seck laulaa heille ylistyslauluja samalla, kun hän näppäilee itse rakentamaansa soitinta.

”Tehtäväni on pitää vanhat tarinat hengissä”, mies tokaisee ja kertoo etsivänsä muitakin laulunaiheita kuin rakkaus.

”Begeue, begeue, begeue – Senegalin radiosta ei muuta nykyään kuulukaan”, Seck naurahtaa. Perinteisesti Senegalin trubaduurit, griotit, olivat mandingo- tai socelaulajia, mutta etnisten ryhmien sekoittuessa 2000-luvun tarinanlaulajat voivat yhtä todennäköisesti kertoa olevansa wolof-, diola- tai toukouleur-alkuperää.

Griotit, joita paikallisesti gewaleiksi kutsutaan, toimivat kuninkaallisessa Länsi-Afrikan historiassa kuninkaan laulavina tulkkeina. He kokosivat kansan yhteen kuulemaan kuningasta; tyytyväistä kansaa katseleva kuningas oli myös tyytyväinen. Griot välitti kulttuurinnälkäisille ihmisille myös suullista kirjallisuutta, antoi esi-isille mahdollisuuden elää vielä sanassa.

Säveliä sadepisaroissakin

Länsiafrikkalaiset yhteiskunnat olivat ja ovat yhä hyvin hierarkisia, eri ammattiluokkiin jakautuneita järjestelmiä. Muusikot kuuluivat alhaiseen artisaaniluokkaan, mutta griotit hoitivat silti monenlaisia tärkeitä sosiaalisia tehtäviä, ja sen vuoksi heidän asemansa sotien aikana oli suojattu. Vihollinen ei uskaltanut hyökätä, koska pelkäsi, että laulaja, jolla oli hallussaan yliluonnollisia voimia, saattaisi heittää pahan sanan hänen ylleen.

Tarinanlaulajien lisäksi sodilta turvassa olivat marabout, uskonnolliset johtajat, ja sepät. Seppiä suojeltiin, koska ilman heitä kansalla ei olisi ketään rakentamassa aseita puolustukseen. Kuningaskunnat kuolivat kolonisaation myötä, eurooppalaiset piirsivät Afrikan karttaan omat rajansa: griotit eivät enää säestä kuninkaita, vaan yrittävät turhaan estää etnisten ryhmien välisten ristiriitojen nostattamia sisällissotia. Seppien taito tuskin enää on vastukseksi modernissa sodankäynnissä.

Musiikki ei silti vaimene Afrikasta eikä afrikkalaisista koskaan. Se ei soi vain lauantai-illan konserteissa, vaan se on läsnä kaikkialla: täysillä kuoppaisia teitä kiertävissä takseissa, dakarilaisen yliopiston ruokalassa, hautajaisyössä, narua hyppivien lasten lauluissa.

Etenkin perhejuhlissa sillä on myös keskeinen rooli: afrikkalaisia nimenantoseremonioita, häitä ja hautajaisia on vaikea kuvitella vietettävän ilman musiikkia.

Griotit vaeltavat yhä talosta taloon. Historiassa he kuningaskuntien suurlähettilään ja tulkin tehtävien lisäksi kiersivät laulamassa erilaisissa tapahtumissa ympäri kaupunkia ja maaseutua. He säestivät lauluaan perinteisesti joko koralla tai balafonilla, joka on tarinanlaulajien oma ksylofoni.

Kora sen sijaan on 21-kielinen kalebassisoitin, jota suuruudessaan on kuulemisen lisäksi ilo katsella. Kaksi 10+11-kieliriviä on viritetty kalebassiin kiinnitetyn pitkän puukaulan ympärille. Usein niiden käsittelytaito hankitaan jo lapsena. Griot näppäilee koraa sylissään ja vie laulullaan kuulijan kauas ajassa takaisin.

Mar Seckin ammatinvalinta ei ollut vaikea tehtävä: musiikki välittyi jo veressä. Hänen isänsä ja isoisänsäkin lauloivat tarinoita ja saattoivat korviaan höristelevät ihmiset yhteen. Mitä muutakaan voisi tehdä mies, joka kuulee musiikkia taivaalla tanssivissa sadepisaroissa, katuja tallaavien ihmisten askelissa ja lapsen itkussa?

”Onnellinen ihminen seuraa kutsumustaan”, Mar sanoo rauhallisesti ja tuijottaa minua syvälle silmiin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005