Satua vai totta?

Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii myös ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä elämässään on.

 

(Piirros: Hugh Lupton)
 

Nuorella iällä saadut vaikutteet eri kulttuureista silottavat tietä myöhemmälle myönteiselle uteliaisuudelle ja kiinnostukselle vieraita kulttuureita kohtaan. Näin ainakin kävi itselleni. Mummi luki ilta toisensa jälkeen kansainvälisten satujen kirjasta eksoottisia tarinoita, joita kuunnellen nukahdin ihmeellisten seutujen unimaailmaan.

Vanhimmat sadut ovat tuhansien vuosien takaa. Sumerilaisista ja babylonialaisista nuolenpääkirjoituksista ja egyptiläisistä hieroglyfiteksteistä on löydetty samoja satuaihelmia, joita on kerrottu suullisessa perinteessä vielä viime vuosisadalla. Eurooppalaiset sadut lienevät syntyneet keskiajalla tai vieläkin myöhemmin.

Sadut voidaan ryhmitellä monin eri tavoin, ja ryhmät menevät aina varmasti limittäin: eläin-, ihme-, novelli- ja legendasadut, paholaistarinat, pilasadut kuten hölmöläistarinat, valhesadut ja lorut.

Sadut todistavat ihmisten samankaltaisuudesta

Satujen tieteelliseen tulkintaan on syntynyt erilaisia koulukuntia, kuten romantiikan ajan vertauksellisuutta korostava koulukunta, joka etsii saduista jonkin todellisuutta syvemmän tason merkityksiä. Seuraavaksi suosiota saivat mytologiaan ja luonnonilmiöihin, kuten vuodenaikoihin ja siirtymäriitteihin, tukeutuvat selitysmallit.

1900-luvulla keksittiin satujen psykologiset tulkinnat. Esimerkiksi C. G. Jungin koulukunta painotti ajatusta ihmiskunnan kollektiivisen alitajunnan arkkityypeistä ja korosti alitajunnan tiedostamattoman kerroksen merkitystä satuja selitettäessä.

Aivan päinvastainen on tulkinta, joka pyrki osoittamaan, että sadut heijastavat menneitten aikojen todellisuutta. Satuja ei tällöin suinkaan pidetä tarkkoina todistuskappaleina menneisyydestä, mutta niissä nähdään jälkiä ilmiöistä, käsityksistä ja tapahtumista, jotka olivat todellisuutta siinä yhteiskunnassa, jossa sadut syntyivät.

Antropologisen koulukunnan mukaiset uskonnolliset, jumaltarustoihin perustuvat tulkintamallit ovat nykyisin suosituimpia. Niiden mukaan sadut muovautuivat samanlaisiksi eri puolilla maailmaa, koska ihmisen psykologia ja elämän perustilanteet ovat kaikkialla maailmassa hyvin samankaltaisia. Sadut eivät siirry paikasta toiseen, koska niiden alkuperä on löydettävissä kunkin ihmisen ja kansan samantapaisesta ajattelutavasta ja mielikuvituksesta.

Vai siirtyvätkö sittenkin?

Eri koulukuntien kiistan aiheena on ollut kysymys siitä, miksi sadut ovat niin samankaltaisia hyvinkin kaukana toisistaan sijaitsevilla seuduilla ja eri kulttuureissa. Sadun alkuperä, leviäminen ja sen sisäinen kehitys ovat koulukuntaerojen keskeisiä kysymyksiä. Sadun käyttö yhteisöissä, sen merkitys niin yksilölle kuin yhteisöllekin sekä sadunoppimisprosessi ovat myös alkaneet kiinnostaa tutkimuskohteina.

Vaellusteorian mukaan kahden tai useamman kansan satujen yhtäläisyydet voivat perustua joko suoraan tai toisten kansojen välittämään suulliseen lainaan. Sadut ovat aina vaeltaneet maantieteellisessä järjestyksessä. Niin kuin aallot leviävät joka suunnalle kiven pudottua veteen, niin myös satu leviää syntypaikaltaan joka suuntaan.

 

Sadut. Ulla Pielan ja Pirkko-Liisa Rausmaan artikkeli Riitta Järvisen ja Seppo Knuutilan toimittamassa teoksessa Kertomusperinne

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!