LUSAKA — Albert Kata, 42, nousee seisomaan ja peittää auringon. Lapset pihalla näyttävät pieniltä nukeilta kaksimetrisen rastafarin rinnalla. Pojat hymyilevät ujosti ja yrittävät mahtua samaan valokuvaan.

Albert maalaa näkymiä pääkaupunki Lusakan kaduilta ja opettaa katulapsille muovailua, maalausta ja piirustusta. Vuonna 1997 hän perusti Lusakaan taidekeskus Kanyama Art Centerin taiteilijoiden kohtauspaikaksi sekä turvalliseksi nurkkaukseksi, jossa kadun lapset ja nuoret voivat opetella taiteita Albertin lempeässä ohjauksessa.

”Ilman taidetta ei ole elämää, ja ilman mukavaa tekemistä kodittomat lapset alkavat tehdä kaikenlaista, mikä ei ole lapsille hyväksi”, Albert kertoo. Taitavimmat nuoret saavat taulujaan kaupaksikin.

Vuosia kuparikaivoksissa työskenneltyään Albert kyllästyi auringottomaan elämään ja lähti. Hän kävi kaksivuotisen taidekoulun, minkä jälkeen hän maalasi eläimiä turisteille South Luangwan kansallispuistossa. 90-luvun puolivälissä hän muutti perheineen Lusakaan ja perusti taidekeskuksen.

Nuorten koulutuskeskus tarjosi Albertille nurkkauksen pihan perältä. Palkkaa hän ei saa, mutta epätoivo ei silti usein yllätä. ”En hätäänny pienistä, ja tähän saakka Jumala on tullut apuun ajoissa. Aina välillä saan taulun myytyä ja voin ostaa perheelle ruokaa sekä maaleja, paperia ja savea pajalle.”

Pieneen mustaan vihkoon on huolellisesti tekstattu 84 lapsen ja nuoren nimet. He ovat aktiivisia taidekerholaisia, joista päivittäin käy keskuksella reilu kymmenkunta. ”Joukossa on melkein parikymmentä tyttöäkin”, Albert hymyilee. Tyttölapsia näkee kaduilla vähemmän, sillä osasta tulee piikatyttöjä tai nuorempia vaimoja tai he joutuvat piiloteltuun lapsiprostituution maailmaan.

Kaivoksista lähdettyään Albert alkoi kasvattaa rastatukkaa. ”Nyt olen juuri sellainen kuin minun pitääkin olla”, hän sanoo levollisesti. ”Rastauskonto tuo minulle mielenrauhaa, minut on luotu tällaiseksi tähän maailmaan.” Monien rastojen tavoin Albert ei syö lihaa. ”Jumala liikkuu elollisten olioiden veressä. Jumalaa ei voi syödä.”

Tulevaisuudessa Albert haluaisi perustaa katulapsille ison keskuksen, jossa voisi opetella taidetta, nukkua ja syödä. Itse hän haluaisi tulla taitavaksi ja tunnustetuksi taidemaalariksi, jonka töitä arvostettaisiin maailmalla. Kysyttäessä mahdollisista uhkakuvista hän miettii pitkään. ”Ei, en usko… Minä… pelkään vain Jumalaa”, levollinen jättiläinen hymyilee.
 

Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004