Lampaat tunnistavat tutun lajitoverinsa satojen laumasta. Ihmiselle on suotu tämä sama kyky, painaa mieleensä lajikumppaneidensa yksilölliset piirteet ja kaivaa ne sieltä esiin jälleen tavattaessa.
Kasvot voivat tulla tutuiksi monella tavalla. Ne piirtyvät mieleen yhteisestä aamukahvipöydästä, työpaikasta, lehtien kuvista tai televisiosta. Mitä tutummat kasvot, sitä helpompi on eläytyä niiden kantajan asemaan. Risto Aution juopottelu kotikadulla kosketti monia syvästi, Ridgen ja Brooken naimahuolet askarruttavat monia päivä ja vuosi toisensa jälkeen. Jos Forresterin perhe menisi vararikkoon, Suomessa järjestettäisiin todennäköisesti kansalaiskeräys muotihuoneen pelastamiseksi.
Vastaavasti tuntemattomien kasvojen näkeminen satunnaisesti ei yleensä herätä meissä tunteita. Ohitamme ihmiset kadulla ja päivälehtien kuvat lähes huomaamatta. Suurimpaan osaan kuvamaailmasta suhtaudumme visuaalisena hölypölynä, vasta tutut kasvot tai yllätyksellisyys pysäyttävät.
Kun kuvien merkitys tunnetaan, on kummallista, että lukuisissa aatteellisissa julkaisuissa käytetään surutta ja runsaasti ilmaisten kuvapalveluiden tarjoamia, sinänsä usein kompositioiltaan tyylikkäitä, väreiltään voimakkaita ja aiheeltaan vetoavia otoksia. Kuvissa on ihmisiä, joiden nimeä ei kerrota, kasvoja, joihin tuskin törmäämme toista kertaa. He ovat ihmisiä jostain kaukaa, tuntemattomia ja sellaisiksi jääviä. Heidän ainoa tehtävänsä on tarjota visuaalista hölynpölyä lehtien lukijoille.
Vaikka kyseessä ovat meille vieraat kasvot, jonkun rakkaista on kuitenkin aina kysymys. Nälkiintyvälle lapselle on annettu kaunein mahdollinen nimi, evakkotaipaleella nääntyvällä vanhuksella on historia ja läheisiä ihmisiä.
Kuva kertoo edelleen enemmän kuin sanat, mutta visuaalisessa sarjatulessa kuvien käyttöä olisi harkittava entistä tarkemmin. Kenen tarinan kerromme, kenet jätämme kokonaan vaille nimeä. Ruumiskasojen näkemiseen olemme jo tottuneita, mutta entä jos kasasta erottuvat veljen kasvot?
Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004