Tiedän, että journalistien ja median tekijöiden keskuudessa elää halu olla autenttinen, tiedon ensimmäinen lähde. Vanhentuneiden juttujen toistaminen ei ole kenellekään haastavaa tai kunniakasta. ”Uutinen” sen olla pitää. Mieluiten paljastus, jota kukaan muu ei ole hoksannut.
Halusin kirjoittaa Irakin sodasta. Halusin kirjoittaa Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta epäilen kannattaako se.
Kaikki tietävät jo, ettei Yhdysvallat välitä joukkotuhoaseista tai demokratiasta, vaan käyttää terrorismia tekosyynä ajaakseen omaa etuaan. Kaikki tietävät, että Bush ja hänen jenginsä ovat liikemiehiä, jotka hyötyvät suoraan tai epäsuorasti sodasta. Useimmat tietävät senkin, että varapresidentti Cheney toimi pitkään Halliburtonin johtajana ja Halliburton sai heti ensimmäisen öljykentän tultua valloitetuksi sopimuksen sammuttaa ja korjata se.
Voisin jauhaa ”ennakoivan sodan” käsitettä tai sitä, miten Bushin maailmankatsomus ylipäätään on viemässä meidät sata vuotta taaksepäin. Voisin todistaa, että Irakin sodan päätarkoitus on kaikkea muuta kuin mitä Bush ja Blair väittävät. Voisin myös kirjoittaa kokonaisen kolumnin Saddamin rikoksista ja toisen kolumnin siitä, miten koalition ajattelematon toiminta tekee tästä rikollisesta sankarin ja marttyyrin.
Tiedotusvälineet ovat olleet näitä asioita täynnä ja jos joku ei tiedä, hän ei varmasti halua tietää. Mutta se ei ole ainoa syy, joka laimentaa tahtoani syventyä näihin asioihin. Enemmänkin mietityttää, onko tiedoilla väliä tai vaikutusta? Miten intellektuellit ovat reagoineet siihen, että niin sanottu länsimaiden sivistys on kymmenien vuosien ajan ollut levällään kuin korttitalo? Ollaanko tultu immuuneiksi typeryydelle, valheelle ja pahuudelle?
Näin on käynyt aikaisemminkin. Ihmisen tietoisuus on äärimmäisen suhteellista ja toimimme kuin laumaeläimet. Lähin esimerkki on Bosnian sota. Eräs toimittaja puhui turhautumisestaan kriisin alkuvaiheessa: ”Lähetimme paljon raportteja ja kuvia tapahtuneista kauheuksista. Ajattelimme ettei maailma voi olla välittämättä nähtyään ne. Mutta se oli kuin puhallus tuulessa.”
Neljä vuotta serbit saivat aseita ja miehistöä Belgradin kautta, mutta asetoimitukset muslimeille ja kroaateille estettiin kansainvälisen yhteisön toimesta.
Miksi maailma pitää epäreiluista sodista? Miksi luullaan, että on kaikille parempi jos sodat loppuvat ”nopeasti”? Miksi on parempi, että toinen osapuoli on puolustuskyvytön?
Ihmiset eivät siedä katutappelua, jossa toinen on aseistautunut ja toinen ei, mutta vuosi toisensa jälkeen katsomme, kun israelilaiset moukaroivat pakolaisleirejä hävittäjillä, Apache-helikoptereilla ja huippumoderneilla panssarivaunuilla. Nyt, kun sama toistuu yhdysvaltalaisten sotaretkillä, meillä on jo korkea sietokyky. Tapahtumien rationalisointiin on tarjolla ympärivuorokautinen polttoaine: teknologisesti korkeatasoinen ja steriili propaganda.
Mitä ”johtajiin” tulee, ei heidän ongelmanaan ole tiedon puute tai näön ja kuulon heikkous, vaan selkärangan tai älyn puute.
Ylen toimittaja kysyi Lipposelta Irakin sodan alettua: ”Te olette aikaisemmin kiittäneet Bushia hyvästä johtajuudesta, oletteko edelleen samaa mieltä?” Lipponen vastasi hermostuneena jotakuinkin näin: ”Kävin puhelinkeskustelun presidentti Bushin kanssa. Se oli todella hyvä keskustelu, jossa otettiin ja annettiin. Tämä on suuri asia pienen maan pääministerille, eikä näillä asioilla kannatta leikkiä!”
En tiedä, mitä tämä kertoo Lipposesta, mutta se varmaan selittää, miksi Yhdysvallat mainitsee edelleen Suomen Irakin vastaisen koalition tukijamaana.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 2/2003