Tässä Kumppanin numerossa puhutaan suomalaisesta ja globaalista kansalaisyhteiskunnasta. Kansainvälinen kansalaisliike on moni-ilmeinen ja joskus vaikeasti tulkittava ilmiö. Se kuitenkin muuttaa maailman menoa, enemmän kuin arjen keskellä huomaammekaan.
”Daavid voittaa aina Goljatin”, julistaa USA:n Greenpeacen johtaja. Optimistit sanovat, että me elämme aidosti globaalin kansalaisyhteiskunnan synnyn alkuaikoja. Ja silloin periferiat alkavat puhua politiikkaa.
Politiikasta puheenollen, saimme pääsiäisen alla uuden hallituksen. Ja hallitusohjelman. Ja ensimmäisen naispääministerin ja ensimmäisen kauppa- ja kehitysministerin. Myös Paula Lehtomäellä on edessään haastava urakka, sekoitus kauppaa, kehitystä, politiikkaa – ja vähän EU:ta.
Hänen pitäisi pystyä yhdistämään Suomen kauppapoliittiset ja kehityspoliittiset intressit johdonmukaiseksi toiminnaksi, jossa globaalipolitiikan kannalta suuremmat ja tärkeämmät periaatteet ohjaavat pienempiä ja vähemmän tärkeitä.
Kuinka paljon apua ministeri saa hallitusohjelmasta? Eipä juuri mitään. Globaalipolitiikka ei ole tämän hallitusohjelman vahva alue. Ohjelmapaperin 59 sivusta puolitoista sekavaa on omistettu ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Ikäänkuin koko aihetta olisi yritetty mahdollisimman pitkälle välttää.
Jäättenmäen hallituksella on kuitenkin paperiaan paremmat edellytykset linjata ulkopolitiikkaansa.
Kehitysyhteistyössä hallitus sai kirjattua sitoumuksen ja kauan kaivatun aikataulun YK-suosituksen saavuttamisesta: ”Hallitus kasvattaa kehitysyhteistyömäärärahoja tavoitteena nostaa niiden osuus 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2010 mennessä yleinen talouskehitys kuitenkin huomioonottaen”.
Tälle sitoumukselle nostamme hattua. Sen jälkeen seuraa kuitenkin lopsahdus, porsaanreikä, josta kahdeksan viime vuoden ajan mahtuivat ryömimään läpi ainakin Niinistön ja Lipposen kokoiset karkulaiset. Toivottavasti eivät Jäätteenmäki ja Kalliomäki.
Tämänkin hallituksen sana mitataan siinä, kuinka pitkälle se itse aikoo päästä tavoitteensa toteuttamisessa. Holkerin työryhmä esitti ennen vaaleja, että vuoteen 2007 mennessä olisi päästävä 0,55 prosenttiin bktl:stä. Kovin kauas tuosta ei Jäättenmäen hallitus voi jäädä. Ohjelma ei tästä puhu mitään. Odotamme innolla hallitusneuvottelujen aikana tehdyn kehyspäätöksen tarkennusta, jossa ohjelman sitoumus voidaan konkretisoida.
Hallitusohjelman kauppapoliittinen osa ei häikäise: Maailmankauppa pitää vapauttaa, mutta kehitysmaiden edut huomioiden ja YK:n vuosituhattavoitteita edistetään myös kansainvälisen kauppapolitiikan keinoin. Niinpä.
Jos kauppa on väline eikä itseisarvo, ei kaupan ”vapauttaminenkaan” voi olla itseisarvo. Tähän mennessä se on aina onnistuttu kääntämään rikkaiden eduksi köyhiä vastaan. Päämääränä pitää olla avoin, oikeudenmukainen ja köyhyyttä vähentävä kauppajärjestelmä.
Kun Suomen (ja EU:n) kauppa- ja kehityspolitiikkaa on ryhdytty yhdistämään, on perinteinen kysymys kuulunut, kumpi voittaa? Ja useimmiten kauppapoliittiset intressit ovat pääseet niskan päälle. Kehitysyhteistyöllä on yritetty paikata epäoikeudenmukaisen kaupan seurauksia. Näin ei voi jatkua.
Ulkoministeriön organisaatiouudistusta on rakennettu kuin Iisakin kirkkoa tuomaan tolkkua tähänkin vyyhteen, mutta onnistuttu vain osittain. Globaalipolitiikan ja kehitysmaiden aseman kannalta olennaiset WTO-asiat valmistellaan vieläkin kauppapoliittisella eikä kehityspoliittisella osastolla.
Ehkä kauppa- ja kehitysasioiden keskittäminen yhdelle ministerille tuo tähän johdonmukaisuutta.Toivottavasti yhteistyö pelaa myös ministeriön sisällä. Hallituksen pitäisi itse asiassa antaa eduskunnalle säännöllisesti raportti kehityspolitiikkansa koherenssista, nyt siihen olisi hyvät mahdollisuudet.
Onneksi hallitusohjelma sitoutuu ”globalisaation hallinnan keinojen pohtimista varten” aloitettuun Helsinki-prosessiin. Sitä pohdintaa tämäkin hallitus politiikkansa määrittelyyn vielä tarvitsee.
Kansalaisyhteiskuntaa kannattaa myös kuunnella. Tässäkin prosessissa.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 2/2003