Lapsuuteni kesämaisemat olivat kuumat ja kuivat päinvastoin kuin suomalaisten mökki järven rannalla. Useat kesät vietin Kermanshahin lähellä olevassa kylässä, jonne sukuni juuret johtavat ja jossa serkkuni asuivat edelleen. Daichin kylän talot oli rakennettu kiinni toisiinsa pienen kukkulan rinteeseen niin, että tasaisten kattojen kautta olisi voinut vierailla kaikkien kyläläisten pihoilla – usein niin teinkin. Kylän toistasataa asukasta olivat kaikki joko sukulaisia tai tunsivat kesäpojan muuten vain. Elämän rytmi oli rauhallinen maagisuuteen asti. Nuorimmat tekivät kovasti töitä, vanhempi väki vietti lepohetkiään usein ulkona, naiset katoilla tekemässä pieniä käsitöitä, miehet istuskelivat seinän vieressä auringossa ja polttivat käsin rullattua tupakkaa. Muistan ikuisesti, kun kerran kysyin noilta vanhoja miehiä: ”Miksi istuskelette tässä, eihän täällä ole muuta kuin auringon paistetta?” Yksi heistä vastasi: ”Mitäs muuta me tarvittaisiin?”
Nuo miehet ovat kuolleet jo aikoja sitten ja Daichin kylä on muuttunut perusteellisesti. Talot on pikku hiljaa siirretty kauemmaksi toisistaan. Sinne tänne on noussut kaksi- tai kolmikerroksisia taloja. Kaikkialla on tv-antenneja ja monilla on satelliittilautasia. Kyläläisillä on huomattavasti enemmän maanviljely- ja kodinkoneita mutta enemmän kiirettä. Aurinkoiseen seinännurkkaan ei enää nojaa kukaan.
Myös koko maa on muuttunut. Aina kun olen parinkymmenen siirtolaisvuoteni aikana matkustanut kotimaahani Iraniin, olen huomannut yhteiskunnassa ja ihmisten elintavoissa muutoksia kiireisempään ja materiaalisempaan suuntaan. Ihmissuhteet ovat heikentyneet, mutta kilpailu, menestyksenhalu ja stressi ovat lisääntyneet. Miehet saavat yhä nuorempana sydänkohtauksen ja itsemurhat, jotka olivat aiemmin äärettömän harvinaisia, ovat lisääntyneet huomattavasti. Iran ei ole poikkeus. Tällainen ”kehitys” on tapahtunut joka puolella kehitysmaissa samalla kun kehittyneissäkin maissa kiire on lisääntynyt entisestään. Mutta kuinka kauan ja miten pitkälle tällainen suuntaus voi jatkua? Mihin se vie? Päteekö tässäkin ihmismassan käyttäytymismallissa se kuuluisa heiluriliike ja jos pätee, milloin alkaa vastaliike?
Kehitysmaiden asukkaat miettivät usein länsimaiden menestyksen syytä. Onko heidän hidas ja laiska mutta ihmisystävällinen elintapansa jälkeenjääneisyyden syy? Onko ilmastolla merkitystä? Teollistuneiden maiden nopea rytmi ja tehokkuus on antanut niille taloudellisen, ja sen kautta sotilaallisen ylivallan ja mahdollisuuden hallita ”hitaampien” maiden ihmisten elämää ja kuolemaa. Onko siis evoluution suunta sama kuin teknologian ja talouden kehitys? Nopealla rytmillä on ollut myös veronsa. Perhe, yhteiskunnan ydinyksikkö, on hajoamassa. Teollisuusmaissa eronneiden parien määrä alkaa olla suurempi kuin yhdessä olevien. Ihmisillä ei ole aikaa toisilleen, lapsilleen ja vanhemmilleen. Usein ei ole aikaa edes itselleen! Olivatko Daichin kylässä tai vaikka jossain Etelä-Amerikassa auringossa istuvat stressitöntä elämää viettävät vanhat miehet alempiarvoisia kuin vaikka Helsingin tai Lontoon keskustassa kiirehtivä pukukansa? Kumpi olisi sielun kasvulle parempi olotila?
Kenties auringossa istuvat miehet ovat kuolleet sukupuuttoon, koska he eivät olleet kilpailukykyisiä. He vain odottivat kunnes toinen heimo keräsi kultaa ja kehitti parempia aseita ja saapui valloittamaan heidän kyläänsä. Kuulostaa tietokonepeliltä tai matematiikalta. Jonain päivänä laskelmointi voitti tunteen. Valitsimme tien ajattelematta, että numeroita on loputtomasti.
Mieleen tulee Diogenesin ja Aleksanteri Suuren tapaaminen. Suuri valloittaja antoi elämänsä tynnyrissä viettävälle filosofille mahdollisuuden toivoa ”mitä tahansa”. Diogenes vastasi: ”Väisty auringon tieltä” Aleksanteri sanoi: ”Ellen olisi Aleksanteri, haluaisin olla Diogenes”.