Koko maailman musiikki kaikkine variaatioineen on löydettävissä Pariisin takakujilla sijaitsevista levypuodeista, joiden tarkkaa lukumäärää ei varmasti tiedä kukaan.

Alan erikoispuotien olemassaoloa uhkaavat musiikkibisneksen jättiläiset Virgin Megastore ja FNAC, jotka ovat viimeisten 10–15 vuoden aikana levittäytyneet Pariisin joka kolkalle. Suuret kaupat tarjoavat myös todella kattavan annoksen pienten maiden ja tuntemattomienkin artistien musiikkia.

Miten sitten piskuiset alan erikoispuodit pysyvät pystyssä megaketjujen varjossa? Esimerkiksi afro-antillilaisen musiikin puoti Rythmo-Disc sekä pohjoisafrikkalaiseen musiikkiin ja kirjallisuuteen erikoistunut Espace Livres et Musique mainostavat paikallisilla keltaisilla sivuilla. Käy ilmi, että nämä kaksi ovat itse asiassa lähes aina auki: yksityisyrittäjyys velvoittaa.
 

30-vuotias Rythmo-Disc

Hieman syrjäisellä Rue de Dunkerquella on autiota. Hiljaisuus päättyy, kun vierailija saapuu numerossa 89 sijaitsevan Rythmo-Disc-levypuodin kohdalle: kaupan avoimesta ovesta raikaavat vastustamattomat zouk-rytmit ulos asti.

Rythmo-Disc on huomattavasti kookkaampi levykauppa kuin useimmat muut afro-antillilaisen musiikin minimaaliset erikoispuodit — vaikkakin sen seiniä täyttävät cd-levyräkit ovat puoliksi tyhjiä ja musiikkivideoitakin näyttää takaseinällä olevan vain muutama.

Kaupan omistaja, herttainen Madame Christiane Issex kertoo olleensa alalla ja oman puotinsa johdossa jo 30 vuotta. Musiikkikaupan pitäminen ja afro-antillilaisen musiikin tuottaminen Pariisiin on osoittautunut hankkeeksi, joka vaatii sinnikkyyttä ja sopeutumiskykyä, mutta ennen kaikkea suurta rakkautta musiikkia kohtaan.

Vielä 1970-luvulla tätä ”eksoottista” musiikkia ostivat vain tiettyjen yhteisöjen pienet piirit: afrikkalaiset, karibialaiset ja latinalaisamerikkalaiset siirtolaiset. Jotkut ostivat kotimaansa musiikkia nostalgialääkkeeksi, toiset taas järjestääkseen afrodiskoja maanmiesten kesken. Rouva Issex itse oli ensimmäisiä salsa-konserttien järjestäjiä Pariisissa, ja monet karibialaiset ja latinalaisamerikkalaiset kokoonpanot ovat saaneet pontta Euroopan tai ainakin Ranskan valloitukselleen juuri tämän madamen kontaktien kautta.

Christiane Issexin mukaan afrikkalaisen ja Karibian alueen musiikki on lyönyt voimakkaasti itsensä läpi viime vuosikymmenten aikana.

”Nykyään jopa tiedotusvälineet seuraavat kaukaisten saarten ja maiden musiikkityylejä, olkoonkin että homma on yhä pitkälti erikois- ja paikallisradioiden sekä alan omien julkaisujen varassa. Ja ranskalaiset matkaavat aikaisempaa enemmän aina Karibialle ja Afrikkaan asti. He tulevat hakemaan meiltä lomilla löytämäänsä musiikkia.”

”Myös uusi Eurostar-junayhteyden avaaminen on vaikuttanut liikevaihtooni: nyt asiakkaita tulee aina Lontoosta asti.”

Kansainväliset kriisit tuntuvat myynnissä

Rouva Issex myöntää, että maailmanpolitiikan heilahtelut vaikuttavat kyllä suoraan myös pienten musiikkipuotien myyntiin.

Persianlahden sota oli hänen mukaansa suuri vedenjakaja. Sen jälkeen pienyrittäjät ainakin Pariisissa saivat tuntea nahoissaan asiakkaiden ostokyvyn alentumisen ja asenteiden muuttumisen. 1990-luvulla alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että ihmisillä ei enää ole samalla tavalla varaa panostaa levyihin.

Viime syyskuun 11. päivän tapahtumat Yhdysvalloissa ovat nekin vaikuttaneet suoraan ainakin Rythmo-Discin toimintaan: rouva Issex tuottaa kaiken Karibian alueen musiikin Yhdysvaltain kautta, ja dollarin heilahtelu sekä lentojen väheneminen ovat suuresti vaikeuttaneet levypakettien saatavuutta.

Kuinka pieni ja itsenäinen erikoisalan musiikkipuoti voi sitten pysyä pystyssä monikansallisten jättien varjossa? Rouva Issex vastaa: ”Kyllähän sitä aina toimeen tullaan, ihan hyvinkin… sitäpaitsi olenhan itse yksi levyjättien alihankkijoista, pienessä mittakaavassa tosin.”

Rythmo-Discin ei tarvitse mainostaa missään, sillä rouva Issex kertoo olevansa niin tunnettu hahmo piireissä, että tuttujen kautta levinnyt asiakaspiiri pysyy vakiona vuodesta toiseen. Rythmo-Discin kovin tyhjiltä näyttävät levyhyllyt jättävät silti kysymyksiä ilmaan.

Rouva Issex toteaa, ettei hän jaksa enää pitää putiikkia koko viikkoa auki. Itse asiassa hän harkitsee pikkuhiljaa eläkkeelle siirtymistä: 30 vuotta työtä alkaa olla riittävä määrä. Hänellekin.

Kasettien myynti pelastaa liikevaihdon

Pohjoisafrikkalaiset musiikkiliikkeet ovat keskittyneet Pariisin 18. kaupunginosaan. Boulevard de la Chapellen numerossa 66 sijaitsee edukseen erottuva Espace Livres et Musique. Liike poikkeaa useimmista muista arabi-kabili-musiikkia myyvistä kaupoista siinä, että siellä ei myydä samalla myös mausteita, matkalaukkuja, kaapuja ja kankaita.

Paikan pomo sattuu olemaan nainen hänkin, rouva Badra Guellil. Hän kertoo työskennelleensä vuosia tavallisena kaupan myyjänä, kunnes vuonna 1998 päätti toteuttaa unelmansa ja perusti oman musiikkiliikkeen.

Espace Livres et Musique on vaikuttavan näköinen liike: musiikkikasetteja on tuhansin kappalein pitkin seiniä ja cd-levyjenkin kokoelma on hyvin laaja. Kaupassa myydään myös pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta. Pariisin muiden etnolevyliikkeiden tapaan täälläkin tiskit pursuavat mainoksia alan konserteista ja festivaaleista: pienten lentolehtisten avulla toteutettu mainonta on toiminut samalla tavalla pohjoisafrikkalaisessakin yhteisössä jo vuosikymmenet.

Algerialaissyntyinen rouva Guellil kertoo kattavan kasettikokoelmansa olevan liikkeen pelastus: suurella osalla pohjoisafrikkalaisen yhteisön jäsenistä ei välttämättä ole cd-laitteita, mutta kaikilla on kasettisoitin. Sama seikka on hänenkin ainoa todellinen aseensa suuria levykauppaketjuja vastaan: ne kun eivät enää myy lainkaan kasetteja.

Rouva Guellilkin sanoo toimivansa Virginin ja FNACin pienenä alihankkijana, sillä — varsinkin raitähtien saatua mainetta — suuretkin ketjut joutuvat tarjoamaan etnomusiikkia. Mutta siitä kaupasta tulevat killingit on äkkiä laskettu: pohjoisafrikkalainen musiikki on ja pysyy suurten hittien ja myyntilukujen varjossa.

Espace L&M tuntuu olevan pieni kulttuurikeskus Rythmo-Discin tapaan: lähes kaikki paikalla poikkeavat asiakkaat ovat jonkinlaisia tuttuja, jotka kyselevät samalla rouvan tuoreimmat kuulumiset konsertti-ilmoituksia selaillessaan ja uusimpia kasetteja hipelöidessään. Monikaan heistä ei osta mitään.

Kutsumuksella on hintansa

Rouva Guellil vakuuttaa pärjäävänsä ihan hyvin. Maailmantilanteen epävakaisuus ei tunnu vähentävän hänen liikevaihtoaan. Päinvastoin: tarjolla olevien Pohjois-Afrikan historiankirjojen ja muiden julkaisujen myynti on hiukkasen vilkastunut sitten syyskuun 11. päivän iskujen.

Rouva Guellil sanoo ammatin olevan henkisesti erittäin tyydyttävä. Hänen mielestä etnomusiikkiliikkeilllä on tärkeä rooli alan kulttuurin äänitorvena ja esimerkiksi vähemmistöjen alkuperäiskielisen musiikin esilletuojana.

Uranvalinnassa on toisaalta myös heikko puolensa: ”Liikkeeni kannattaa tyydyttävästi, mutta sillä on hintansa. Kyllä tässä enemmän on henkiinjäämisestä kuin rikastumisesta kyse, sillä teen töitä 12 tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa. Sunnuntait ovat parhaita myyntipäiviä, eikä putiikkia ole oikein varaa pitää kiinni muinakaan päivinä.”

Pienet ja keskisuuret etnolevykaupat näyttävät siis vuosikymmenestä toiseen pitävän pintansa suuria ketjuja vastaan. Hengissäpysymisen salaisuus piilee niiden ihmisläheisyydessä ja siirtolaisia yhdistävässä roolissa: puodit toimivat samalla kohtaamispaikkoina, joissa kuulee kaukaisen kotimaan uutisia ja maanmiesten kuulumisia.

Monen mielestä maailman musiikkiäänitteiden ostaminen on paljon miellyttävämpää näissä pikkuliikkeissä, joissa palvelu on asiantuntevaa ja innostunutta. Ja levyjä voi jopa kuunnella ennen niiden ostamista.