Pariisin kuuluisa länsi- ja pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten asuttama kortteli Barbès on antanut nimensä monipuoliselle fuusio-orkesterille Orchestre National de Barbèsille, jonka jäsenet – miljoonien muiden maahanmuuttajien tapaan – ovat juuri Barbèsissa toisensa aikoinaan kohdanneet.

Ei ole viaton sattuma, että bändin nimessä on sana kansallinen: ONB:n 12 muusikkoa haluavat musiikillaan, työtavoillaan ja nimellään iskeä silmää kaikille Barbèsin sovussa eläville kulttuureille, joihin hekin kuuluvat. Ja osoittaa, että arabit, juutalaiset ja kristityt voivat mainiosti elää rinnakkain ystävyyden ja kunnioituksen ilmapiirissä.

Pahamaineinen, huumeiden ja rikollisuuden syövyttämä Barbès on myös tuhansien rauhaa kunnioittavien ja työtätekevien siirtolaisten kotipaikka. Korttelissa, moskeijojen ja kirkkojen varjossa, puhutaan noin 300:aa kieltä, ja juuri Barbès on aina ollut myös pohjoisafrikkalaisen musiikin – ja varsinkin rai-musiikin – tuotannon keskus ennen kuin musiikki levisi muualle Eurooppaan ja maailmaan.

Orchestre National de Barbès on kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana pitänyt kiinni samasta linjasta: jos ryhmän musiikki perustuukin ennen kaikkea pohjoisafrikkalaisiin rytmeihin, niin sen arabeista, kabileista ja ranskalaisista koostuva ryhmä julistaa pelkällä olemassaolollaan veljeyden, musikaalisen vapauden ja hauskanpidon kansainvälistä sanomaa. ONB:n muusikot ovat toisaalta myös kokeneet nahoissaan Pohjois-Afrikkaa koskevan rasistisen leimaamisen ja arabien vastaisen propagandan vaikutukset.
 

Muusikkona stereotypioiden varjossa

ONB:n perkussionisti Kamek Tenfiche kertoo, kuinka vielä vuonna 2001 politiikkaan ja tietämättömyyteen perustuvat asenteet rajoittavat heidän työtään, vaikka he ovatkin vain taiteilijoita.

”Ranskassa ei vieläkään tunneta pohjois-afrikkalaista musiikkia saati sen monipuolisuutta. Useimmille eurooppalaisille rai-musiikki on yleisnimitys, jolla kuitataan koko Pohjois-Afrikan kulttuurit – useimpia ei edes kiinnosta tietää, miten loputtomasti on eroja oranilaisen rain, egyptiläisten musiikkiperinteiden, Marokon gnawojen tempojen tai vaikka kabilien rytmiikan välillä!”

”Kun tietämättömyyteen lisätään länsimaisen median ylläpitämä ’arabit ovat kuumaverisiä varkaita ja terroristeja’ -propaganda, niin kyllä se heijastuu musiikkimarkkinoillakin. Vaikka tänään suurilla markkinoilla jo näkyykin muutamia arabitaiteilijoita ja kansainvälisiä rai-tähtiä, niin ei pohjois-afrikkalaisten musiikkityylien edustajia silti vieläkään näy television musiikkiohjelmissa eikä suurissa konserttisaleissa.”

ONB:n Kamel Tenfiche kumppaneineen on seurannut viime vuosien rai-buumia ja tiettyjen artistien tähdeksi nostattamista sekavin tuntein. Monikansallisten levy-yhtiöiden massiivisesti markkinoima ”arabimusiikki”, pikemminkin ”diskorai”, tuntuu kovasti etääntyneen kyseisen musiikkiperinteen todellisesta luonteenpiirteestä eikä välttämättä tee suurtakaan palvelusta muille alan muusikoille, jotka eivät halua mennä kaupallisuuden vaatimalle diskolinjalle.

Tenfiche harmittelee: ”Länsimaiset levymarkkinat ovat tekemässä pohjoisafrikkalaiselle musiikille saman tempun kuin salsalle tai reggaelle: se raiskataan, valkaistaan ja kastroidaan, ja jos siitä sopasta poistetaan laulajan ääni ja arabiankieliset sanat, niin tausta on vain sielutonta ja juuretonta puuroa.”

Ilmaisunvapaus paranee

Vaikka varsinkin kaikki värilliset ja pelkästään ulkonäkönsä vuoksi muukalaiset taiteilijat joutuvat yhä elämään ennakkoluulojen tai jopa rasismin kanssa, heidän ilmaisunvapautensa on kuitenkin huomattavasti laajentunut viimeisten 20 vuoden aikana Pariisissakin.

Kamel Tenfiche kertoo: ”1980-luvulla muukalaismuusikoiden ja siirtolaisartistien ilmaisunvapaus parani huomattavasti Ranskan silloisen kulttuuriministerin Jack Langin ansiosta, kun lukuisat vapaat paikallisradioasemat saivat alkunsa ja todella kansainvälinen Féte de la Musique -juhlakin antoi ensimmäistä kertaa myös pohjoisafrikkalaisille mahdollisuuden tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Langin kulttuuripolitiikan ja vapaiden etnoradioiden ansiosta Orchestre National de Barbèskin saattoi kehittyä siksi, mitä se on tänään. Muuten mekin soittaisimme vielä keskenämme Barbèsin baareissa! Mutta kyllä keikkojen saaminen ja levytyssopimusten teko on arabeille ja monille muille silti vielä kovan työn ja hien takana.”

Musiikin löytöretkeilijät

Orchestre National de Barbèsin musiikista löytyy loputon määrä Pohjois-Afrikan ja muun maailman välisiä siltoja, jotka ovat ihan oikeastikin olemassa. ONB:n Mehdi Askeur kertoo ryhmän musikaalisista löydöistä: ”Esimerkiksi arabimaiden ammoiset kauppayhteydet eteläisen Espanjan kanssa ovat tuottaneet arabialais-andalusialaiset tyylit, jotka puolestaan ovat matkanneet aina Latinalaiseen Amerikkaan asti konkistadorien mukana. Niinpä eteläamerikkalainen rumba ja vaikkapa algerialainen, alunperin klassinen arabialainen musiikki, ovat monella tapaa samankaltaisia.”

”Algerian Oranissa syntynyt rai on aikojen saatossa matkannut sekin, ja sillä on paljon yhteisiä nimittäjiä esimerkiksi reggaen kanssa. Marokkolainen gnawa-perinne puolestaan muistuttaa monia brasilialaisia rytmejä, ja kaikki tämä todistaa, että pohjoisen Afrikan maat ovat aina olleet yhteydessä muuhun maailmaan. Samaa haemme mekin ONB:ssä. Musiikkimme heijastelee maailman kulttuureja, avoimena kaikelle, mutta juuret tiukasti Pohjois-Afrikassa.”

Muslimit ovat tavallisia ihmisiä

Barbèsin kansallisorkesteri on kuuluisa tarttuvasta hyväntuulisuudestaan ja energiastaan. Kyseessä on ennen kaikkea mukaansa tempaava lavabändi. Huumorintaju ja hauskanpito ovat poikien perussääntöjä, jotka näkyvät ryhmän levyjen kansissa ja teksteissäkin. Barbèsin kansallisorkesterin musikantit eivät silti ole pelkästään iloisia soittajapoikia vaan myös tietoisia kansalaisia ja siirtolaisia.

ONB:n Kamel Tenfiche ystävineen ei missään nimessä halua sekaantua politiikkaan. Heillä on silti selkeä sanoma: Orchestre National de Barbès on konkreettinen esimerkki siitä, että monikansallisuus, eri uskonnot ja lähtökohdat eivät ole ongelma silloin, kun yhteistyön perusta on vilpittömyydessä.

Viimeaikaiset terroristi-iskut Yhdysvalloissa ovat kääntäneet koko maailman katseet jälleen kerran arabien suuntaan, mikä ei luonnollisesti jätä ONB:täkään kylmäksi. Kamel Tenfiche selittää: ”Pohjoisafrikkalaisena pasifistina voin vain toivoa, ettei Pariisi, Ranska ja koko maailma sortuisi yleistysten ja rotuvihan ansaan. Islamin uskolla ja terrorismilla ei ole mitään yhteistä, muslimeistakin suurin osa on kuitenkin täysin tavallisia ihmisiä, jotka haluavat elää rauhassa. Kun ajatellaan pelkästään ranskalaista yhteiskuntaa tänä päivänä, niin ei voi kuin todeta, että se koostuu hyvin heterogeenisestä kansojen, kielten ja kulttuurien sekoituksesta.”

”2000-luvun ranskalaislapset kasvavat alusta asti toisenväristen ja -kielisten lasten kanssa. He kuuntelevat yhtä mielellään pohjoisafrikkalaisia rytmejä kuin hip hoppia tai Britney Spearsia. Kun tämä jo sydämessään ristiverinen porukka kasvaa ja alkaa luoda kulttuuria, niin maailmasta tulee positiivinen paikka – kunhan politiikka ja ahneus eivät vaan pääse väliin. Haluamme uskoa tällaiseen tulevaisuudenkuvaan ja tehdä työtämme parhaamme mukaan. Kaikesta huolimatta.”