Sodan traumoista toipuvaan maahan lähtee töihin kahdenlaisia ihmisiä: eläkeikäisiä veteraaneja ja kolmekymppisiä itsensä etsijöitä. Pia Hakkari, 29, kokee jo nyt paluun Suomeen vaikeaksi.

”Kosovossa olon väliaikaisuus tekee elämästä jotenkin kevyttä”, sanoo Pia Hakkari. (Kuva: Enver Buqaj)

Helsinkiläinen luokanopettaja Pia Hakkari työskentelee Kosovossa Suomen ulkoministeriön rahoittamassa erityisopetushankkeessa. Nelihenkinen suomalaisryhmä tekee yhteistyötä YK:n perustaman väliaikaisen hallinnon kanssa.

Pia on työskennellyt Kosovossa eri pituisilla komennuksilla, joista nyt on menossa kolmas. ”Palaan Suomeen kesällä. Alun perin lähdin Kosovoon puoleksi vuodeksi ja nyt olen jäänyt hiukan pidemmäksi aikaa jo kaksi kertaa.”

Kosovon pestinsä alussa Pia työskenteli ainoana ulkomaalaisena koulutusasioihin keskittyvässä paikallisessa kansalaisjärjestössä KEC:ssä (Kosova Education Center) erityisopetuksen parissa. Sieltä hän siirtyi yliopistopohjaisen konsulttiyrityksen kautta nykyiseen kolmivuotiseen erityisopetushankkeeseen.

Nyt Pia järjestää kursseja kouluissa toimiville opettajille, ottaa kantaa vammaispolitiikkaan ja organisoi erityisopetuksen koulutusta yhteistyössä Pristinan yliopiston kanssa. Tarkoitus on, että koulutetut kosovolaiset työskentelisivät myöhemmin paikallisissa kouluissa ja hallinnossa kouluttajina.

”Työn tekee hyvin mielekkääksi se, että täydennyskoulutusta erityisopetuksen saralla on Kosovossa tarjolla hyvin vähän. Suomessa voi valita kymmenistä koulutuksista, mutta täällä kursseistamme on jo tullut käsite, koska tarjontaa on niin vähän”, Pia kertoo.

Kaikilla saroilla maaperän tunnusteluun varattu aika on nyt käytetty ja suunnitelmia aletaan toteuttaa. Eri hankkeissa mukana ollut Pia kertoo, että epätoivoiselta näyttänyt erityisopetustilanne on vuoden aikana alkanut muuttua. Ensimmäiset tulokset näkyvät jo koulukohtaisessa opettajien täydennyskoulutuksessa.

”Stimjen kaupungissa on suuri kodittomien, kehitysvammaisten ja mielisairaiden laitos, jonne perustettiin viime elokuussa koulu. Työskennellessäni vielä KEC:ssä tehtäväni oli yhdessä kansainvälisen vammaisjärjestön kouluttajan kanssa järjestää laitoksen opettajille erityisopetuksen pikakoulutus”, Pia sanoo.

”Järjestimme laitoksen opettajille ja naapurikoulun opettajille yhteisen koulutuksen, jotta he voisivat tehdä yhteistyötä. Aluksi työ vaikutti aivan epätoivoiselta. Opettajat inhosivat oppilaita, ja mistään ei tuntunut tulevan mitään. Viimeisellä koulutuskerralla naapurikoulunkin opettajat jo selittivät posket punaisina, mitä kaikkea he aikovat tehdä ja miten eri koulujen opettajat tapaavat tästä lähtien joka viikko”, Pia iloitsee.

Kosovo länsimaistuu

Kosovossa erityisopetusta on vielä viime vuosina pidetty vammaisten lasten opetuksena. Albaaninkielinen arsimi special -käsite on nyt saamassa uutta sisältöä, kun erityisopetuksen piiriin halutaan tuoda monenlaisia lapsia, joilla on oppimisvaikeuksia.

”Tekemistä on paljon. Parhaillaan on esimerkiksi tekeillä erityisopetuksen englanti-albaani-sanasto. Kuten meilläkin aikaisemmin, Kosovossa on tähän asti puhuttu defektologiasta. Defektologi on ollut henkilö, joka on pyrkinyt parantamaan viallisia ja vajavaisia lapsia. Kyse ei siksi ole ollut erityisopetuksesta sellaisena kuin me nykyään erityisopetuksen tunnemme ja ymmärrämme.”

”Hanke tuo Kosovoon länsimaisia vaikutteita. On aika iso muutos, että erityisopetusta tarvitsevia lapsia on paljon laajempi joukko kuin ennen ajateltiin ja että kaikilta lapsilta ei tarvitse pyytää samaa”, sanoo Pia uudesta tilanteesta, josta kosovolainen erityisopetus yrittää nyt selvitä.

Uusi on myös ajatus, että lapsen vanhemmat voisivat olla lapsensa parhaita tuntijoita. Kosovossa toimi aina 1990-luvulle asti virallinen komissio, joka määritteli lapsen vamman laadun, lapselle kuuluvan koulun ja samalla tulevaisuuden.

Hanke tukee nyt kaikenlaisten lasten käymistä mahdollisuuksien mukaan omassa lähikoulussaan. Samassa koulussa on sekä yleisopetusta että erityisopetusta, ja kunkin lapsen tulisi saada erityistukea sen verran kuin tarvitsee.

Elämää tässä hetkessä

Pia kertoo vasta Kosovossa tajunneensa pääsevänsä siellä paljon vaativampiin tehtäviin kuin pääsisi tässä vaiheessa uraansa Suomessa. Opettajien täydennyskoulutuksen järjestämisen ohessa hän johtaa kokouksia, joissa pohditaan vammaisten opetus- ja koulutusasioita, jotka tulisi ottaa huomioon uudessa laissa. Lait säätää Kosovoon syksyllä valittava demokraattinen elin.

”Työ Kosovossa on niin mielenkiintoista, että se vie mukanaan. Sen lisäksi siellä olon väliaikaisuus tekee elämästä jotenkin kevyttä. Työpäivän jälkeen ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestään ja arkiset murheet pysyvät loitolla.”

Pian mukaan Kosovon tapaisiin paikkoihin kerääntyy mielenkiintoista väkeä. ”Kun Suomessa vallitsee melkoinen yhdenmukaisuuden paine, eronneet, karanneet ja sinkut lähtevät muualle töihin”, hän ironisoi. Kolmenkymmenen ikävuoden lähestyessä pitäisi kotimaassa perustaa perhe ja ostaa osake.

”Suomessa kaikki ovat oman ydinperheensä kanssa. Kosovossa oleminen on siksi jonkinlaista paluuta teini-ikään tai opiskeluaikaan. Voin viettää vapaa-aikani juuri niin kuin haluan, ihmisten seurassa tavallisesti. Käyn syömässä ja istun kahviloissa”, kihloissa oleva Pia kertoo.

”Ulkomaalaisista työntekijöistä Kosovossa voi erottaa kaksi ryhmää. Osa on yli 60-vuotiaita, jo vakituisesta työstään eläkkeelle jääneitä. Toiseen ryhmään kuuluvat 30-40-vuotiaat. Jako pätee ainakin naisiin, sillä miehiä on melkein kaikenikäisiä. Miehet voivat ilmeisesti lähteä minkä ikäisinä tahansa maailmalle ansaitsemaan perheelle elantoa.”

”Omaa paluutani Suomeen vaikeuttaa se, että tunnen itseni jo nyt jollakin tavalla ulkopuoliseksi sekä Kosovossa että Suomessa”, Pia miettii.

Elämän väliaikaisuuden vastapainona on koko ajan läsnä oleva väkivallan mahdollisuus. Pia myöntää, että välillä pelottaa.

”Olen vuoden aikana kuullut kaksi kertaa pommin räjähtävän. Lähiössä räjähti autopommi heti ensimmäisellä Pristinassa oloni viikolla, ja toinen kerta oli, kun Serbian lähettilään asuntoon oli laitettu pommi. Kuulin räjähdyksen, vaikka en ollut aivan lähellä: Pristinan kaupunki on kattilamainen ja äänet kuuluvat tosi selvästi. Lähettiläs selvisi räjähdyksestä, mutta avustaja kuoli.”

Pommien ja ampumatapausten jäljiltä on Pian mukaan jonkin aikaa omituinen olo. Kaduilla partioiviin rynnäkkökivääreillä aseistautuneisiin sotilaisiin hän sen sijaan kertoo tottuneensa aika pian.

Monikulttuurisuus tuttua jo Suomesta

Mikä saa suomalaisen lähtemään töihin sotaa käyvään tai juuri sodasta toipuvaan maahan? Mitä nuori helsinkiläinen luokanopettaja voi tehdä kosovolaisten hyväksi?

”Paluutani Suomeen vaikeuttaa se, että tunnen itseni jo nyt jollain tavalla ulkopuoliseksi sekä Kosovossa että Suomessa”, Pia Hakkari kertoo. (Kuva: Enver Buqaj)

”Haluan puhua vierasta kieltä, tavata eri maista tulevia ihmisiä ja elää erilaisessa kulttuurissa”, Pia vastaa ja jatkaa aina halunneensa kansainvälisiin tehtäviin. Pian tie nykyiseen työhön Kosovoon on kulkenut Helsingin opettajankoulutuslaitoksen, Tansanian, Intian — ja Tampereen kautta.

Opiskeluaikanaan Sipoon Hukkien partiokasvatti osallistui Uudenmaan partiopiirin metsänistutushankkeen arviointiin Tansaniassa. Vapaaehtoiset kiertelivät kylissä kysymässä projektin onnistumisesta. Työtä tehtiin yhdessä paikallisten partiolaisten kanssa. ”Silloin opin, että ruohonjuuritason yhteistyö ei ole mutkatonta, mutta antaa mahdollisuuden hyvin läheisiin kontakteihin ihmisten kanssa ja ystävyyssuhteiden syntymiseen.”

Intiassa Pia opetti suomea ja ruotsia suomalaislapsille, joiden vanhemmat työskentelivät Nokialla tai lähetystössä. Kokemus oli Pian mukaan hyvin erilainen verrattuna Tansaniaan. ”Tansanian matkasta lähtien olin etsinyt ja kuulostellut työpaikkatarjouksia ulkomailta, ja olin tyytyväinen, kun pääsin lähtemään Intiaan.”

”Loma-aikoina matkustin ympäri Intiaa ja opin paljon maasta ja ihmisistä. Opin myös, miten tärkeää oman kielen ja kulttuurin vaaliminen ulkomailla on. Mieleenpainuvimpia juttuja oli Suvivirren laulaminen kevätjuhlassa uima-altaan reunalla keskellä Delhiä”, Pia muistelee.

Siirtymistä Kosovoon erityisopetushankkeeseen helpotti Pian kokemus maahanmuuttajaluokkien opettamisesta Suomessa.

”Helsingissä yläasteella työ oli perinteistä valmistavan luokan opettamista. Oppilaat olivat tulleet Suomeen saman vuoden aikana. Tampereella opetin seitsemänvuotiaita lapsia, joiden ei kielitaidon tai sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi uskottu pärjäävän yleisopetusluokassa. Niin sanotun nollaluokan oppilaista osa oli jopa syntynyt Suomessa. Suurin osa heistä vaihtoi yleisopetusluokkaan seuraavana vuonna.”

Kokemus maahanmuuttajatyöstä tukee erityisopetusprojektin suunnittelua ja toteutusta Kosovossa. Toisaalta innostus maahanmuuttajaopetukseen syttyi alun perin ulkomailla. ”Kun on itse ollut muualla, tietää miltä se tuntuu. Tietysti olen onnekas siinä mielessä, että olen ollut muualla omasta tahdostani toisin kuin pakolaiset.”