”Katsokaa ympärillenne! Kansainvälinen rahoitus loppuu pian. Me jäämme tänne keskenämme käymään henkiinjäämistaistelua. Järjestöt repivät toisensa kappaleiksi, jos emme tue toinen toistamme”, vedotaan liberialaisten järjestöjen kokouksessa. Järjestöjen väliselle yhteistyölle on löytynyt uusi, pätevä peruste.

Monilla järjestöillä on Liberiassa psykososiaalisia hankkeita, joilla yritetään sopeuttaa lapsisotilaita normaaliin elämään ja kuntouttaa sisällissodan aikana pahoinpideltyjä naisia. (Kuva: Markku Vesikko)

Kiemurteleva ihmisjono johtaa humanitaarisen avustusjärjestön portille Monroviassa: on taas riisinjakelupäivä. Osa kärsivällisistä odottajista on maan sisäisiä pakolaisia, jotka muuttivat sisällissodan aikana pääkaupunkiin. Näky ei ole lainkaan epätavallinen, vaikka rauha laskeutui maahan kolme vuotta sitten.

Viimeisen vuosikymmenen ajan paikalliset järjestöt ovat hoitaneet suuren osan ruuan ja rakennustarpeiden jakelusta, terveyspalvelujen järjestämisestä ja muusta humanitaarisesta avusta Liberiassa. Sotavuosina 1990–97 paikallisten järjestöjen määrä lisääntyikin nelinkertaiseksi.

Pakottavimman konfliktin päätyttyä 1997 monet humanitaaristen operaatioiden rahoittajat ovat ryhtyneet lopettelemaan hankkeitaan: UNHCR:n koordinoimat liberialaisten paluumuuttoa tukevat hankkeet loppuvat joulukuussa 2000. Euroopan komissio on tehnyt päätöksen olla toistaiseksi suuntaamatta lisää varoja maahan, ja tänä syksynä myös Yhdysvallat jäädytti uuden 45–50 miljoonan dollarin avustuksen Liberian jälleenrakennukseen.

Rahoittajilla ei riitä juurikaan kiinnostusta pitkäjännitteisten kehitysprojektien aloittamiseen Liberiassa. Kaikki tuntevat syvää epäluottamusta maan presidenttiä, timanttien salakuljetuksesta ja Sierra Leonen kapinallisten tukemisesta syytettyä Charles Tayloria kohtaan. Liberialaisetkin tuntuvat odottavan vallanvaihtoa, keinolla millä hyvänsä.

Päämääränä omavaraisuus

Työskentely Liberian kaltaisessa maassa vaatii erityisen paljon kykyä reagoida nopeisiin muutoksiin. ”Kun tuberkuloosi levisi, meidän täytyi kouluttaa jäsenjärjestöjämme sen torjuntaan. Kun sähkönjakelu lakkasi, meidän täytyi turvautua generaattoriin”, kertoo Er Draper, useiden liberialaisten järjestöjen kattojärjestönä toimivan NARDAn puheenjohtaja.

”Joustavuus on aina ollut tärkein edellytys selviytymiselle. Kouluttautumista ja uusien toimintatapojen etsimistä täytyy tehdä koko ajan”, Draper painottaa.

NARDA (The New African Research and Development Agency) on perustamisestaan, vuodesta 1987 lähtien, konsultoinut ja kouluttanut avustusoperaatioihin osallistuvia järjestöjä sekä tehnyt lukuisia tutkimuksia ja arviointeja. Sen sateenvarjon alle kuuluu 48 varsinaista jäsenjärjestöä ja 60 maaseutuyhteisöä, jotka työskentelevät terveydenhuollon, koulutuksen, maanviljelyn sekä yhteisöjen vaikutusvallan lisäämisen parissa.

Kaikki liberialaiset järjestöt eivät kuitenkaan ole yhtä joustavia kuin NARDA. Monen tila on suorastaan kriittinen. Sodan aikaiset humanitaariset operaatiot täytyi toteuttaa lähes välittömästi, mistä johtuen perusteellinen etukäteissuunnittelu ei kuulu kaikkien järjestöjen toimintakulttuuriin.

”Järjestöjen olisi hyvä oppia esittämään enemmän kysymyksiä, analysoimaan toimintatapojaan, suunnittelemaan itse ja kuuntelemaan ihmisten tarpeita paremmin. Tällä hetkellä ruohonjuuritasolla niin ihmiset kuin järjestötkin kokevat, että kaikki tuodaan ulkopuolelta. He eivät omista hankkeitaan itse”, huokaa NARDAn toiminnanjohtaja Lancedell Mathews.

iime kuukausina Liberian hallituksen ja kansainvälisten rahoittajien asettamat paineet ovat lisänneet paikallisten järjestöjen kiinnostusta pitää yhteisiä tapaamisia ja koulutustilaisuuksia. (Kuva: Markku Vesikko)

Monet näkevät ristiriidan järjestöjen taloudellisen selviämisen ja itsenäisyyden välillä. Toteuttaessaan kansainvälisten järjestöjen alihankkeita liberialaiset järjestöt ovat saaneet niin rahoituksen kuin toimintamallitkin ulkopuolelta. Niille on ollut myös tavanomaista perustaa toimistonsa Monroviaan, rahoittajien kupeeseen.

Draperin mukaan myös kansainvälisten järjestöjen olisi syytä oppia uusia tapoja. ”Välillä niiden toimintaperiaatteet tuntuvat vääristyneiltä: tänne tullaan laskuvarjomiesten tavoin valmiiden suunnitelmien ja toimeksiantojen kanssa päämääränä toteuttaa ennalta asetetut tavoitteet. Tulokset voivat näyttää hyviltä paperilla, mutta tapahtuuko todellista kehitystä?” hän kysyy.

Esimerkiksi mikrolainatoiminta on herättänyt paljon keskustelua. Useat järjestöt ovat osallistuneet viime vuosina UNHCR:n mikrolainojen jakeluun Liberiassa. Raporttien mukaan yksi tavoitteista on saavutettu hyvin: lainojen takaisinmaksuprosentti on korkea. Jos kuitenkin tarkastellaan yksilön tai yhteisön kokonaistilannetta, ihmisten elintaso saattaa mikrolainan takaisinmaksun jälkeen jopa huonontua.

Liikesuunnitelmat eivät ole aina olleet päteviä, kilpailutilannetta ei ole kartoitettu riittävästi tai lainaan on saattanut liittyä väärinkäytöksiä. Järjestelmää kritisoidaan myös jykevän organisaation ja korkeiden hallintokustannusten takia. Kun järjestöjen yhteisessä seminaarissa pohdittiin erilaisten lainajärjestelmien soveltumista Liberiaan, kyläpankki ja säästökassajärjestelmät nostettiin varteenotettaviksi vaihtoehdoiksi.

Kädenvääntöä hallituksen kanssa

Kansalaisjärjestöt ja Liberian hallitus ovat olleet ajoittain törmäyskurssilla. ”Kansalaisjärjestöt saavat Liberiassa 220 miljoonaa dollaria”, ilmoitti liberialainen sanomalehti suurin kirjaimin marraskuussa 1999. ”Kansalaisjärjestöt marginalisoivat hallituksen”, otsikoi toinen.

Päivittäisessä kanssakäymisessä diplomatia toimii vielä, mutta pinnan alla kuplii. ”Noin kolmen kuukauden välein hallitus syyttää järjestöjä siitä, etteivät ne piittaa hallituksesta. Se toivoisi tietysti rahavirrat kanavoitavaksi hallituksen kautta”, kertoo Suomen Pakolaisavun hanketta Monrovian seudulla koordinoiva Markku Vesikko.

Vuoden vaihteessa järjestöt reagoivat ärhäkästi, kun suunnittelu- ja talousministeriö nosti vuosittaista rekisteröitymismaksua kymmenkertaiseksi, paikallisille järjestöille 250:een ja kansainvälisille 500 dollariin. ”Tämä on selvä osoitus siitä, että hallitus tahtoo lannistaa järjestömuotoista toimintaa. Voittoa tavoittelemattoman järjestön rekisteröimisestä tuli nyt kalliimpaa kuin yrityksen rekisteröinnistä!” huudahtaa Lancedell Mathews. Monet näkevät, että tämä on vasta alkua.

Entä jos järjestö jättää rekisteröitymättä? Sanomalehdessä kerrottiin saksalaisesta Gesellschaft für Technische Zusammenarbeit -järjestöstä, jonka portille kaikki alihankkijat tulivat samana päivänä osoittamaan mieltään ja vaatimaan saataviaan. Huhun mukaan tapauksen taustalla olivat rekisteröitymättä jättäminen ja hallituksen järjestämä reaktio.

Ministeriön virkamies vastaa kysymykseen hymyillen: ”Silloin hallitus ei voi varmuudella taata järjestön turvallisuutta maassa.” Sanoista voi aavistaa hienovaraisen uhkauksen.

”Monet hallitukset uskovat, että kansalaisjärjestöt voivat tukea maan vaurastumista ja vakauttamista”, Vesikko kertoo viitaten esimerkiksi eteläiseen Afrikkaan. ”Tilanne näyttää olevan Liberiassa aivan toinen: päällimmäisenä mielessä on välitön rahallinen hyöty.”

Paineet hallituksen taholta ovat saaneet järjestöt istumaan saman pöydän ääreen. Parhaillaan valmistellaan vastinetta järjestöjä koskeviin ohjeisiin, jotka suunnittelu- ja talousministeriö ehdotti toimeenpantavaksi viikon kuluessa.

Vaikka hallituksella ja järjestöillä riittää näkemyseroja, järjestöt yrittävät pitää yllä keskusteluyhteyttä. NARDAn puheenjohtaja Draper näkee hallituksen ennen kaikkea yhteistyökumppanina. ”On välttämätöntä, että kumppaneilla on eriäviä mielipiteitä ja että ne saavat tuoda ne esiin. Tulevaisuudessa tarvitaan kuitenkin vielä paljon rakentavia neuvotteluja.”

Järjestöjä ravistelevaa koulutusta

Useiden liberialaisten järjestöjen kattojärjestönä NARDA on hyvin tietoinen kentän kehitystarpeista. Saksalaisella ja hollantilaisella tuella se järjestää koulutusta, jonka tavoitteena on lisätä järjestöjen kykyä kehittää johtajuutta ja organisaation toimintakulttuuria joustavampaan suuntaan.

”Kaikkien pitäisi päästä osallistumaan siihen tehtävistä riippumatta: johtajien, kouluttajien, kirjanpitäjien, autokuskien. He yhdessä muodostavat organisaation”, sanoo kouluttaja Tornorlah Varpilah.

Luottamuksen kehittäminen organisaatioiden ja yksittäisten ihmisten välille on koulutuksen yksi keskeinen tavoite. Ainakin Bongan alueella Keski-Liberiassa järjestöt ovat huomanneet keskustelujen ja koulutuksen jälkeen syntyneen yhteistyöverkon hyödyllisyyden.

Vuonna 1998 eräs paikallisviranomainen ryhtyi omatoimisesti keräämän muutamilta järjestöiltä veroja, ja kun nämä kieltäytyivät maksamasta, määräsi niiden ovet naulattavaksi kiinni. Seurauksena verkoston kaikki järjestöt sulkivat toimistonsa, alueen asukkaat nousivat kapinaan, poliisipäällikkö rankaisi kohun aiheuttanutta viranomaista ja lopulta järjestöille nimitettiin oma yhdyshenkilönsä paikallishallintoon.

Välikohtaus lisäsi selvästi järjestöjen välistä solidaarisuutta ja paransi yhteistyötä viranomaisten kanssa. Varpilah innostuu kuvaillessaan koulutuksen vaikutuksia: ”Kun ihmiset palaavat koulutustilaisuudesta omaan järjestöönsä, he alkavat usein esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa vanhoja toimintamalleja.”

”Tämä voi olla harmillista, jos järjestössä ei ole valmiutta keskustella. Yhdessä tapauksessa uudet menetelmät koettiin niin uhkaavina, että emojärjestön rahoitus lakkasi ja naisjärjestön toiminta siirtyi maan alle”, Varpilah kertoo.

”Mutta on se riskin arvoista! Parhaimmillaan koulutus vaikuttaa ihmisiin syvällisesti ja heijastuu vieläpä perhe-elämään. Työssä uudet toimintamallit luovat paremman pohjan organisaatioiden joustavuudelle, ja työtä voidaan tehdä paljon laadukkaammin”, hän jatkaa rauhallisena, määrätietoinen pilke silmäkulmassaan.

Liberia lyhyesti

• Valtio itsenäistyi Pohjois-Amerikasta palanneiden entisten orjien johdolla vuonna 1847. Tämä pieni vähemmistö hallitsi maata seuraavat 133 vuotta.
   
• Sisällissodan aikana vuosina 1990–97 maan 2,8 miljoonan väestöstä käytännöllisesti katsoen jokainen pakeni jossakin vaiheessa asuinsijoiltaan ja 700 000 lähti pakolaiseksi naapurimaihin.
   
• Rauha saavutettiin vaalien jälkeen vuonna 1997. Tällöin entinen kapinallinen, Charles Taylor valittiin presidentiksi. Vuoden 1999 loppuun mennessä 90 % maan sisäisistä pakolaisista ja kaksi kolmasosaa kaikista pakolaisista oli palannut kotiseudulleen.
   
• Maassa on maailman suurin kumiplantaasi, Länsi-Afrikan suurin sademetsä ja runsaasti luonnonrikkauksia, esimerkiksi rautamalmia, kultaa ja timantteja.
   
• Bruttokansantuote henkilöä kohti oli vuonna 1999 arviolta 1000 dollaria. Vaikka sen on uskottu lisääntyvän 15–20 % vuonna 2000, luvut jäävät vielä kolmasosaan sotaa edeltäneistä ajoista.
   
• Infrastruktuuri ja peruspalvelut ovat hyvin heikkoja. Postilaitos on lähinnä nimellisesti olemassa, kiinteät puhelinlinjat lakkasivat hiljattain toimimasta, sähkönjakelu toimii pääasiallisesti pääkaupungissa Monroviassa ja sielläkin epäsäännöllisesti. Arviolta puolet kouluikäisistä lapsista kävi koulua vuonna 1999.
   
• Liberiassa toimii noin 200–250 paikallista järjestöä ja 33 rekisteröitynyttä kansainvälistä järjestöä.