Osallistava kehitys, kulttuuri ja tasa-arvo ovat sanoja, jotka sulavat apulaisprofessori Arja Vainio-Mattilan suussa kuin ranskalaiset pastillit. Hänen yliopistollinen leipäpuunsa on Kanadassa ja sydämensä pieninä palasina maailmalla.

”Kehitysyhteistyöntekijät näkevät vielä turhan usein kulttuurin pyhäinjäänteenä, jota pitää vaalia ja säilyttää.” (Kuva: Petri Kuokka)

Arja Vainio-Mattila, 40, on käynyt koulua Suomessa ja Tansaniassa, opiskellut Lontoossa, väitellyt tohtoriksi Turussa ja asuu nyt kahdeksatta vuotta Kanadassa. Hän on opiskellut antropologiaa ja maantiedettä, ja väitöskirjassaan hän pohti, miten kehitysyhteistyö vaikuttaa yhteisöjen mahdollisuuksiin hoitaa omia luonnonvarojaan.

Arja on suomalainen nomadi, kansainvälisyyteen kasvanut nykynainen. Hän ei ole asunut yhdessäkään kaupungissa kahta vuotta kauempaa. Konsulttitehtävät vievät hänet joka vuosi eri puolille maailmaa, ja Keniassa, Namibiassa, Nepalissa ja Roomassa on tullut asuttuakin jokunen vuosi.

”Yksi 1990-luvun tärkeä ajatus oli, että ihmisten pitäisi asua omilla juurillaan ja että ihmisellä on eniten annettavaa juuri siellä. Olen aina vastustanut tätä ajatusta. En ole koskaan kokenut, että olisin väärällä paikkakunnalla. Minulle ihmiset ovat tärkeämpiä kuin paikat.”

Arja asuu Kanadan Lontoossa lähes satavuotiaassa talossa elämänkumppaninsa, kahden ison koiran ja papukaijan kanssa. Sadan kilometrin säteellä talosta sijaitsevat Pariisi, Sveaborg, Berliini ja Cambridge. Talvella voi hiihtää töihin, ja kesällä omakotitalon pihassa kukoistavat persikkapuut, viiniköynnökset ja mustaherukkapensaat.

Kiehtova Afrikka

Arja työskentelee Länsi-Ontarion yliopistoon kuuluvassa Huronin collegessa kansainvälisen ja vertailevan kulttuuritutkimuksen opettajana ja tutkijana.

”Meidän yliopisto-ohjelmassamme kehitystutkimus yhdistetään vertailevaan kulttuuritutkimukseen. Laitokseni on erikoistunut Japaniin ja Kiinaan, ja minä olen tuonut Afrikan mukaan opetus- ja tutkimustoimintaan. Meillä on myös Kanadan alkuperäiskansoihin liittyviä hankkeita.”

”Osa laitoksemme opiskelijoista tähtää kansainväliseen uraan, osa suuntautuu liike-elämään ja osa ajattelee tarvitsevansa kulttuuriopintoja voidakseen ylipäänsä toimia missä tahansa ammatissa, kuten esimerkiksi lääkärinä, monikulttuurisessa Kanadassa.”

Arja pitää työstään. Opettajana hän saa säännöllisesti olla suuren joukon huomion keskipisteenä ja toisaalta tutkijana hän saa istua yksin kirjastossa ja mietiskellä asioita kaikessa rauhassa.

”Olen juuri saanut Kanadassa Akatemian apurahaa vastaavan tutkimusrahan. Tarkoitus on tutkia osallistavan kehityksen kokemusta Afrikassa; sitä, miten kehitysyhteistyöhankkeet ja niiden toteuttamisympäristö kommunikoivat keskenään.”

”Mukaan on tulossa myös afrikkalaisia tutkijoita. Haluamme välttää puhumista afrikkalaisten kokemuksesta; tutkijamme puhuvat vain omista kokemuksistaan Afrikassa. Yksi tapaustutkimus tulee toivottavasti olemaan suomalainen.”

Arja käyttää osallistavia menetelmiä opetustyössään yliopistolla.

”Lempikurssini käsittelee Afrikan muutosprosessia. Sen tarkoituksena on saada opiskelijat tutkimaan, millaisia afrikkalaisia näkemyksiä kehityksestä on olemassa. Nämä näkemykset voivat sitten vaikuttaa meidän näkemyksiimme kehityksestä eikä aina päinvastoin.”

”En anna opiskelijoille mitään yhtenäistä kirjalistaa vaan he saavat itse valita lukemansa kirjat. Opiskelijat lukevat yleensä sekä afrikkalaista kauno- että tietokirjallisuutta. Jokaisella kurssilla nousee esiin uusia vallitsevasta kestävän kehityksen dogmista poikkeavia afrikkalaisia näkemyksiä. Opin aina itse valtavasti kurssilla.”

Kansainvälisyyttä äidinmaidosta

Kotka oli 30 vuotta sitten kansainvälinen satamakaupunki. Siellä oli amerikkalaisia koripalloilijoita ja virkeästi toimiva Finnish-British Society, jossa Arjan kieltenopettajaäiti oli aktiivisesti mukana.

”Vanhempani ovat perusuteliaita ihmisiä. He ovat aina arvostaneet ihmisiä, jotka ovat erilaisia ja tulevat eri puolilta maailmaa. Meillä kävi kotona paljon kansainvälisiä vieraita.”

”Muutimme koko perhe Tansaniaan kolmeksi vuodeksi 1970-luvun puolivälissä. Asuimme Moshissa ja telttailimme perheen kanssa paljon eri puolilla Tansaniaa. Vahvin kokemukseni ei kuitenkaan ollut tansanialainen vaan kansainvälinen kulttuuri. Meidän luokallamme kansainvälisessä koulussa oli 20 oppilasta 18:sta eri maasta. Vain yksi koulun opettajista oli tansanialainen.”

”Suomalaiset vertaavat aina muita maita Suomeen. Kuitenkaan se mitä Suomessa tapahtuu ei voi olla jonkin toisen kulttuurin mitta. Tansanian vuosien suurin anti oli nähdä, miten ihmiset kommunikoivat erilaisesta taustasta käsin, kun mitään kulttuurisia itsestäänselvyyksiä ei ollut olemassa.”

Suomi kansainvälistymisen jälkijunassa

Tansanialainen kulttuuri oli jo 1970-luvulla kosmopoliittisempi kuin suomalainen. Tansaniassa on paljon erilaisia ihmisiä, jotka ovat asettuneet asumaan sinne maan historian eri vaiheissa.

”Siinä yhteiskunnassa on paljon moninaisuutta ja monimuotoisuutta, kulttuurista diversiteettiä. On kiinnostavaa seurata, millainen Suomesta kehkeytyy kansainvälistymisen myötä.”

”Suomessa alkaa olla paineita määritellä ja identifioida suomalaista kulttuuria. Täällä puhutaan paljon erilaisuudesta ja toiseudesta. Samaan aikaan kuitenkin annetaan ymmärtää, että jossain on olemassa kauhean vahvaa samanlaisuutta, vaikka me suomalaiset olemme keskenämme erilaisia.”

”Saa nähdä, millaisia hallinnon ja politiikan toimenpiteet tulevat olemaan Suomen kansainvälistyessä lisää; otetaanko mallia Yhdysvaltojen sulatuskattilaideasta, jonka mukaan kaikista maahanmuuttajista tehdään kunnon suomalaisia, vai otetaanko mallia Kanadasta, jossa vallitsee täydellinen mosaiikkiajattelu. Siellä kukaan ei kyseenalaista kanadalaisuuttasi asuttuasi maassa viikon. On kanadansuomalaisia, -ranskalaisia ja -ruotsalaisia. Miksei Suomessakin voisi asua suomensomalilaisia ja suomenbosnialaisia?”

Projekteista yhteistyöhön

Arjan mielestä kehitysyhteistyössä puhutaan edelleenkin enemmän kehityksestä kuin yhteistyöstä. Enää ei sentään puhuta tieprojekteista, joissa kehitys on mukana yhtenä pehmokomponenttina.

”Ensimmäinen kehitysyhteistyötehtäväni Keniassa oli sattumien summaa. En ajatellut silloin, että minä tai kehitysyhteistyö parantaa maailmaa. Jonain päivänä kehitysyhteistyökin loppuu. Toivottavasti tilalle tulee vähemmän holhoavaa yhteistyötä.”

”Sanojen, kielen ja retoriikan täytyy muuttua ennen kuin mikään muu muuttuu. Jotain kehitysyhteistyön muutoksista kertoo se, että nykyisin puhutaan omistajuudesta ja osallisuudesta kehitykseen eikä niinkään kohderyhmistä ja hyödynsaajista.”

Suomalaisessa kehitysyhteistyössä on 1990-luvulta lähtien pidetty tasa-arvoa ja kulttuurinäkökulmaa esillä, ainakin puheen tasolla.

”Kulttuuria ovat kaikki ne sosiaalisen ympäristön elementit, joita käytetään arvojen kommunikoimiseen; mitä pidetään hyvänä ja tavoiteltavana, mitä oikeana, vääränä, normaalina, erilaisena, sopivana tai viehättävänä.”

Kuva: Petri Kuokka”Kunkin yhteisön käyttämien keinojen avulla luodaan sitten konteksti, jossa yksilöt antavat merkityksiä ja luovat määritelmiä hyvälle elämälle omassa kulttuurissaan. Näitä keinoja ovat muun muassa kieli ja puhekäytännöt, suhde aikaan, kauneusstandardit, vietettävät juhlapäivät ja käsitys ”normaalista” perheestä.”

”Kulttuuriin kuuluvat siis kaikki arvot, instituutiot, erilaiset tavat ja traditiot, jotka muuttuvat joka puolella koko ajan. Kaikki kehityshankkeet toimivat aina väistämättä jossain kulttuurisessa kontekstissa. Kehitysyhteistyöntekijät näkevät kuitenkin vielä turhan usein kulttuurin pyhäinjäänteenä, jota pitää vaalia ja säilyttää.”

Tasa-arvoasiat keskiössä

Tasa-arvo on yksi Suomenkin kehitysyhteistyön virallisesti julkilausuttu päämäärä.

”Tasa-arvo- ja kulttuurinäkökulmat ovat jo vaatimusten tasolla kehitysyhteistyön arkipäivää. Konsulteilta ja raportoinnissa vaaditaan näiden asioiden huomioimista, mutta se ei vielä kerro näkökulmien todellisesta sisäistämisestä.”

”Tämä korostuu tasa-arvosta ja gender-asioista puhuttaessa. Viimeistään siinä vaiheessa joku sanoo, että ulkopuolisen kehityshankkeen ei tule sotkeutua paikalliseen kulttuuriin. Näin ajatellaan siitä huolimatta, että paikalliseen kulttuuriin saattaa kuulua epätasa-arvoisia piirteitä.”

”Kyllä tansanialaisilla naisjärjestöillä on oikeus odottaa, että Suomi on asiantuntija tasa-arvokysymyksissä. Gender- ja sukupuoliroolianalyysin tuloksethan osoittavat yleensä, että naisten asemassa on enemmän korjattavaa kuin miesten asemassa.”

Molemminpuolista oppimista

Marja-Liisa Swantzin 1970-luvun puolivälissä Tansaniassa vetämä Jipemoyo-hanke oli maailman ensimmäisiä osallistavan kehityksen hankkeita. Silloin Arjakin kuuli asiasta ensimmäisen kerran.

”Osallistavien menetelmien avulla on kyseenalaistettu esimerkiksi sitä, että joku suomalainen osuuskunta olisi ainoa tapa maailmassa tehdä yhteistyötä. Niiden avulla on löydetty paikallisyhteisöjen jo olemassa olevia toimintatapoja niin, ettei aina tarvitse luoda uusia rakenteita. Kehityksen täytyy elää siinä kontekstissa, joka on jo olemassa paikan päällä.”

”Osallistava kehitys on ollut ratkaiseva tekijä myös siinä, että olemme alkaneet nähdä, miten monenlaisia tapoja viedä kehitystä eteenpäin on olemassa. Se on auttanut meitä ymmärtämään, että esimerkiksi demokratialla on monia erilaisia ilmenemismuotoja.”

Vielä 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa suuri este suomalaisen kehitysyhteistyön hyvälle toteutukselle oli kunnon suomalainen työmies, joka meni paikalle ja teki kaiken itse niin, ettei yhtään tietotaitoa siirtynyt mihinkään.

”Onneksi ne ajat ovat takanapäin, jolloin suomalainen metsänhoitaja muuttui asiantuntijaksi Lufthansan lennolla Afrikkaan. Nyt kehitysmaissa alkaa jo olla teknistä tietämystä omasta takaa, on metsänhoitajia ja insinöörejä.”

”Näen oman roolini nykyään siten, että tehtäväni ei ole mennä ja viedä kehitystä vaan tukea paikallisia ihmisiä heidän omassa työssään. Minulla on annettavaa erilaisten lähestymistapojen ja näkökulmien avaajana, mutta en näe kehitysyhteistyötä mitenkään yksisuuntaisena juttuna. Saan aina itse paljon kentällä käytävistä keskusteluista.”

”Yhä enemmän ollaan menossa siihen suuntaan, että ymmärrämme kehitystä tapahtuvan ei ainoastaan kehitysmaissa vaan myös kotimaissamme. Oppimisprosessi on molemminpuolinen. Jonain päivänä sudanilaiset tulevat vielä antamaan meille suomalaisille kehitysapua. Toivottavasti osaamme ottaa sen vastaan.”