Collectif Egalité -ryhmä vaatii etnisten vähemmistöjen kiintiöitä Ranskan televisioon.

Pariisilaistunut kamerunilaiskirjailija Calixthe Beyala kyllästyi pari vuotta sitten katselemaan televisiosta pelkkiä valkoisia naamoja ja haastoi silloisen kulttuuriministerin Catherine Trautmannin oikeuteen ”mustan väestönosan kuvavajeesta”.

”Minut valitaan rooleihin ihonvärin perusteella”, toteaa näyttelijä Jacques Martial. (Kuva: Tom Craig)

Beyalan ja muiden mustien taiteilijoiden perustama Collectif Egalité laati listan ehdotuksia, joista tärkeimmäksi nousi vaatimus etnisten vähemmistöjen määräaikaisista kiintiöistä televisiossa. Ehdotusta perustellaan Yhdysvaltojen esimerkillä: Beyalan mukaan kiintiöpolitiikka on siellä mahdollistanut mustien paremman integroitumisen yhteiskuntaan.

Kiintiövaatimus herätti oitis hälyä ranskalaisissa tiedotusvälineissä. Maan siirtolaispolitiikka on kautta aikain perustunut vallankumouksesta perittyihin arvoihin vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

Vaikka kiintiöt ovatkin tuttuja esimerkiksi ranskalaisen musiikin radiosoitossa, näyttelijäkiintiöt eivät tunnu sopivan malliin, jossa värillä ei pitäisi olla väliä. Lisäksi käytännön toteutuksen arvellaan olevan ongelmallista, sillä Ranskassa ei ole virallisia tilastoja etnisistä vähemmistöistä – väestönlaskussa otetaan huomioon ainoastaan kansallisuus. Kiintiöiden pelätään johtavan ghettoutumiseen.

Mutta Beyalan mukaan ghetot ovat jo olemassa paitsi suurkaupunkien lähiöissä, joissa suurin osa asukkaista on siirtolaisia, myös televisiossa, jossa vallalla on valkoinen ghetto. Luottamus tasavallan veljelliseen mottoon on karissut aikaa sitten.

”Nuo kauniit periaatteet eivät valitettavasti ole kovin realistisia”, toteaa antillelainen näyttelijä Jacques Martial, jolla on takanaan 25 ammattilaisvuotta TV-sarjoissa, elokuvissa ja teatterissa.

”Minun annettiin nopeasti ymmärtää, etten koskaan voisi näytellä tiettyjä rooleja tai tietyissä teattereissa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki esittämäni roolit ovat olleet nimenomaan mustalle näyttelijälle kirjoitettuja rooleja: antillelainen, siirtolaismies, afrikkalainen. Kiintiöiden vastustajien mukaan roolit jaettaisiin ihonvärin eikä lahjakkuuden perusteella. Todellisuudessa minut valitaan nyt ihonvärin perusteella!”

Televisio ylläpitää stereotypioita

Syrjinnän todellisuutta ei kukaan voi kiistää, oli kyse sitten työelämästä tai asunnon vuokraamisesta. Rasisminvastaisen SOS Racisme -järjestön tekemät ns. testing-käytännöt todistavat, että liian eksoottinen nimi tai tummempi ihonväri voivat olla pahasta työnhaussa tai diskon ovella. Alkuvuodesta julkistetun kansallisen ihmisoikeuskomission tekemän tutkimusraportin mukaan lähes 70 prosenttia ranskalaisista pitää itseään ”enemmän tai vähemmän rasistina” ja 61 prosenttia arvelee Ranskassa olevan liikaa ulkomaalaisia.

Miksi siis puuttua television rooliin eikä esimerkiksi työelämään?

”Televisio pitää osaltaan yllä stereotypioita. Olen vakuuttunut, että hyvällä elokuvalla, jossa on hyviä mustia tai arabinäyttelijöitä, on paljon enemmän vaikutusta kuin millään rasisminvastaisella mielenosoituksella”, kirjoittaa Beyala kirjassaan ”Lettre d’une Afro-française à ses compatriotes”.

Collectif Egalité -ryhmän aktiivijäsen, antillelainen ohjaaja Luc Saint-Eloy on erityisen huolissaan siitä, miten televisio vaikuttaa etnisiin vähemmistöihin kuuluviin lapsiin. Samaistumiskohteet ovat vähissä, ja silloin kun niitä on, kyse on amerikkalaisista sarjoista.

Etniset vähemmistöt taka-alalla

”Vain harvoin vähemmistön edustajat tulevat tv:ssä osana ranskalaista yhteiskuntaa”, sanoo Marie-France Malonga. (Kuva: Tom Craig)

Saint-Eloyn näkemystä tukeviin tuloksiin päädytään audiovisuaalista viestintää valvovan elimen (Conseil national de l’audiovisuel, CSA) asiasta keväällä teettämässä tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin viiden eri kanavan ohjelmatarjontaa viikon ajan. Loppuraportin mukaan ainoastaan 26 prosenttia ranskalaisista fiktioista sisältää etnisiin vähemmistöihin kuuluvia henkilöhahmoja, joista suurimmalla osalla on toisarvoinen rooli.

Raportin laatinut Marie-France Malonga selvittää lukujen taustoja: ”Keskusteluohjelmissa vain 6 prosenttia yleisöstä kuuluu vähemmistöihin, kun taas samojen ohjelmien yhteydessä esitetyissä reportaaseissa heidän osuutensa on 30 prosenttia. Mutta sekä uutisissa että reportaaseissa vähemmistöt ovat useimmiten taka-alalla, vailla aktiivista roolia. Kaikissa ohjelmatyypeissä vähemmistöt esitetään muualta tulevina henkilöinä. Vain harvoin he tulevat esille osana ranskalaista yhteiskuntaa.”

”Ranska pitää itseään valkoisena kansakuntana. Maan monikulttuurisuudesta ei valitettavasti osata olla ylpeitä. Ainoa poikkeus oli Ranskan voittama jalkapallon maailmanmestaruus.”

Kiintiöitä Malonga ei kuitenkaan kannata, vaan toivoisi muutoksen tulevan mm. oikeuslaitoksen kautta: ”Syrjintään pitäisi puuttua valppaammin työelämässä, ja työnantajien tuomioiden tulisi olla kovempia.”

Raportin tilannut CSA:n puheenjohtaja Hervé Bourges ei myöskään kannata kiintiöitä, vaikka onkin ilmaissut tukensa Collectif Egalitélle. Ryhmä on tavannut myös useiden paikallisten kanavien edustajia. Luc Saint-Eloyn mukaan tapaamiset ovat olleet onnistuneita: ”Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että jotain on pielessä. Toinen asia sitten on, muuttuuko mikään.”

”Meidän ei anneta kertoa omaa historiaamme”, väittää ohjaaja Luc Saint-Eloy. (Kuva: Tom Craig)

Toistaiseksi konkreettisin teko on nykyisen kulttuuriministerin Catherine Tascan keväällä antama lupaus julkisten kanavien ohjelmatarjontaa koskevien ehtojen muuttamisesta niin, että ”ohjelmat heijastaisivat paremmin eri alkuperien rikkautta ja moninaisuutta”.

Kouluopetuksen rooli tärkeä

Vaikka Collectif Egalitélla on jo noin 6 000 jäsentä, muu järjestömaailma on toistaiseksi suhtautunut nihkeästi sen toimintaan. Ryhmän toukokuussa järjestämään mielenosoitukseen ei osallistunut ainuttakaan rasisminvastaista järjestöä. Rasisminvastaisen MRAP-järjestön puheenjohtaja Mouloud Aounit ei pidä kiintiöitä mielekkäinä:

”Musiikkia ja urheilua lukuun ottamatta etniset vähemmistöt ovat näkymättömissä, ja ryhmän vaatimukset kertovat osaltaan syrjinnän todellisuudesta. Mutta kiintiöillä luodaan vain toisenlaista rasismia. Millä perusteilla ihmiset luokiteltaisiin? Ihonvärin ja nimenkö perusteella? Entä miten luokiteltaisiin metissit?”

Aounit toivoisi ratkaisun kulkevan vaaliuurnien kautta: ”Toisen polven siirtolaisnuoret muodostavat suuren äänestäjäryhmän. Poliitikkojen tulisi ottaa kantaa heidän tilanteeseensa.” Hän korostaa kuitenkin myös koulun ja tiedotusvälineiden pedagogista roolia, mihin Collectif Egalitén edustajat mieluusti yhtyvät. Jacques Martial puhuu ”tietämättömyyden ylläpitämästä mielikuvasta”.

”Ranskan ja entisten siirtomaiden yhteistä historiaa ei käsitellä koulussa. Jokin aika sitten luin lehdestä, että ‘toisin kuin Yhdysvalloissa, Ranskassa ei ole ollut orjuutta´. On uskomatonta, että moinen lause pääsee lehteen, kun tiedetään, että Ranska oli mukana järjestämässä orjakauppaa!” Martial sanoo.

Luc Saint-Eloy on samaa mieltä: ”Meidän ei anneta kertoa omaa historiaamme. Kun Ranskassa juhlittiin orjuuden kumoamisen 150-vuotisjuhlaa, kaikki näkemäni TV-ohjelmat käsittelivät orjuutta USA:ssa.” Sekä Martial että Saint-Eloy ovat yhtä mieltä siitä, että etnisten vähemmistöjen edustajia pitäisi saada mukaan myös TV-ohjelmista päättäviin elimiin.

Vaatimuksen toteutumisesta riippumatta Collectif Egalitén kiistattomaksi kunniaksi on luettava se, että asiasta yleensä keskustellaan. ”Ilman kiintiövaatimusta emme olisi saaneet ääntämme kuuluviin”, toteaa Luc Saint-Eloy virnistäen, mutta vakavoituu sitten: ”Mutta me vaadimme konkreettisia tekoja, lupaukset eivät enää riitä.”