Elokuva on kallis teollisuustuote. Uusi digitaalinen videotekniikka alentaa elokuvan tuotantokustannuksia, mutta onko siitä apua kehitysmaiden elokuvalle?

Rotterdamin filmifestivaaleilla on kunniakas perinne kehitysmaiden elokuvatuotannon levittäjänä. Festivaalien yhteydessä toimiva Hubert Bals -säätiö on keskittynyt tukemaan kolmannen maailman elokuvatuotantoa kehitysyhteistyövaroin. Vuodesta 1988 tukea on saanut yli 200 elokuvaa.

Vaikka säätiön vuosibudjetti on pieni, noin 4,5 miljoonaa markkaa, apu keskittyy tehokkaasti tuotannon ratkaiseviin pullonkauloihin. Tarjoamalla siemenrahaa elokuvan suunnitteluvaiheessa moni projekti on edennyt niin pitkälle, että muiden rahoittajien hankkiminen on onnistunut. Jälkituotannon tuella varmistetaan, ettei projekti kaadu kalkkiviivoille, kun budjetti on – yleensä – jo ylitetty.

Festivaalit ovat tiennäyttäjänä myös uuden teknologian – videon ja digitaalisen elokuvan – esittelijänä. Tänä vuonna teemat yhdistettiin ja Hubert Bals -säätiö oli kutsunut helmikuussa joukon kehitysmaiden ohjaajia ja tuottajia keskustelemaan uudesta teknologiasta.

Videolla varaa improvisointiin

Intialaisessa elokuvaperinteessä suoraviivainen juoni ei ole pääosassa, Mani Kaul painotti. Tarinalla ei ole huippukohtaa. Kaupallisissa, Intian kansallisen filmiteollisuuden tuottamissa nk. Bollywood-elokuvissa kertomisperinne ilmenee siten, että tarinan keskeyttää noin 15 jaksoa, joissa tanssin ja laulun voimin kehitellään perusaiheen variaatioita. Videokuvaus mahdollistaa samansuuntaisen kerrontatavan myös pienemmän budjetin taide-elokuville. Alentuneiden kuvauskustannusten ansiosta otosmääriä voi kasvattaa ja kohtauksissa improvisoida enemmän. Amatöörinäyttelijöiden käyttökin on silloin helpompaa. Runsaammasta kuvausmateriaalista voi näin rakentaa rikkaampia kudelmia.

Mani Kaulin mielestä kehitysmaiden elokuvan tulevaisuuden takaa uskollisuus omalle kerrontaperinteelle. Digitaalivideo on hänelle vain apuväline taistelussa Hollywoodin yksioikoista formaattia vastaan.

Vapautta, vastarintaa ja riippumattomuutta

Tshadilaisella vuonna 1961 Abéchéssa Keski-Tshadissa syntyneellä ohjaajalla Mahamet Saleh Harounilla ei ollut vaihtoehtoja, kun hän alkoi kuvata vuonna 1998 valmistunuttta ensielokuvaansa Bye, bye, Africa. Varat riittivät vain videokameran käyttöön.

Aluksi ohjaajaa harmitti, sillä visuaalisesti ja teknisesti ei toistaiseksi ole ”oikean” elokuvakameran voittanutta. Kuvausprosessin myötä Harounin asenne videota kohtaan kuitenkin muuttui. Kokemuksensa hän tiivisti kolmeen sanaan: vapaus, vastarinta, riippumattomuus.

Vapautta oli se, että Harun pystyi videokameralla ketterästi yhdistämään dokumentin, fiktion ja improvisaation. Ennen varsinaista kuvausjaksoa hän kiersi kylillä videokameran kanssa tekemässä kuvamuistiinpanoja. Niitä hän yhdisti improvisoituihin näytelmäjaksoihin. Koska Tshadissa ei juuri ole ammattinäyttelijöitä, hän ei kuitenkaan olisi voinut työskennellä tiukan kuvakäsikirjoituksen pohjalta. Video vapautti käyttämään niukkoja voimavaroja parhaalla mahdollisella tavalla.

Vastarintaa Harounin elokuva ilmentää jo siksi, ettei Tshadissa ole ollut omaa elokuvatuotantoa. Bye, bye, Africa on maan ensimmäinen. Myös television kuvatarjonta on lähes täysin ulkomaista. Talouskriisin jäljiltä maassa ei ole jäljellä enää montaakaan elokuvateatteria.

Yksi Bye, bye, African hahmoista onkin työtön elokuvakoneenkäyttäjä, jonka kanssa päähahmo Moussa Hassan, jota näytteli ohjaaja itse, keskustelee elokuvan tekemisen vaikeuksista Afrikassa. Videon käyttö on Harounille taistelua kuvan kuolemaa vastaan.

Itsenäisyyttä Harounille merkitsi se, että hänella oli varaa hankkia oma videoprojektori. Siten hän on voinut itse esittää elokuvaansa. Sitä on myös esitetty Tshadin kaupallisissa videosaleissa. Ottamalla kasetin mukaansa esityksen jälkeen hän on pystynyt estämään laittoman kopioinnin. Bye, bye, Afrika on ollut suosittu, sillä ihmiset ovat halunneet nähdä vihdoinkin kuvia omasta maailmastaan.

Harounin kokemukset videon kanssa ovat siis monissa suhteissa juuri sellaiset, joita Mani Kaul ennakoi. Ranskassa asuva Haroun suunnittelee tekevänsä seuraavan elokuvansa videolla – nyt esteettisistä syistä. Videolla hän uskoo tavoittavansa parhaiten Pariisin nyrkkeilysalien hämärän maailman.

Video lisää levitysmahdollisuuksia

Meksikolaiselle Producciones Amaranta -yhtiön tuottajalle Jorge Sánchezille videon käyttö elokuvatuotannossa lupaa kotimaisen tuotannon kasvua.

Elokuvalla on Meksikossa sadan vuoden perinne ja tuotanto sinänsä vahvoissa kantimissa. Vuodessa tehdään kymmeniä elokuvia. Silti levityskanavia hallitsevat yritykset ajattelevat, etteivät meksikolaiset piittaa kotimaisesta tuotannosta. Sánchez kuitenkin uskoo, että videolla tuotetut kotimaiset elokuvat tulevat osoittamaan käsityksen vääräksi.

Meksikolainen elokuva lepää itsenäisten tuottajien varassa. Alenevat tuotantokustannukset lisäävät tuottajien liikkumavaraa. Vertauskohtana Sánchez käytti viime vuonna tuottamaansa Arturo Ripsteinin Gabriel García Márquez -filmatisointia Kukapa everstille kirjoittaisi, joka tehtiin perinteiselle filmille kolmen vuoden valmistelujen jälkeen, 2,5 miljoonan dollarin ja viidenkymmenen ihmisen panostuksella.

Sánchezin ja Ripsteinin vielä tuoreempi yhteistyö Sellaista on elämä tehtiin digitaalivideokameralla parinkymmenen hengen voimin ja kuvattiin kolmessa viikossa. Uusimman teknologian ansiosta kuvan laatu on kuitenkin riittävän lähellä perinteistä filmiä.

Levityskanavatkin lisääntyvät videon myötä, Sánchez ennustaa. Laadukkaasti kuvatun videon voi siirtää filmille ja esittää perinteisissä elokuvateattereissa. Lisäksi videosalit ovat meksikolaisille entuudestaan tuttu elokuvien levitysmuoto, joka sopii alun perin videolla kuvatulle elokuvalle luonnostaan.

Kotimaan levitys ongelmana

Vaikka Rotterdamin Filmifestivaalit on erinomainen foorumi säätiön elokuville ja ”maailmanelokuvalle” yleensäkin, niin valitettavasti monille niistä ulkomaiset festivaalit ja kilpailut jäävät tärkeimmäksi esityskanavaksi.

Useissa kehitysmaissa kotimainen levitys kangertelee. Hollywood-elokuvat takaavat varmemman tulonlähteen elokuvateattereille ja halvat toimintaelokuvat videovuokraajille. Virallinen sensuuri tai ohjaillun lehdistön kritiikki saattavat myös estää levityksen, kuten Kiinan tapaus on selkeästi osoittanut. Lisäksi taide-elokuvien yleisö on rajoittunutta kaikkialla.

Uusi teknologia tarjoaa kehitysmaiden elokuville keinoja tuotannon lisäämiseksi, ennakkosensuurin kiertämiseksi – poliisi ei välttämättä ymmärrä takavarikoida pientä videokameraa – ja levityksen helpottamiseksi. Rotterdamiin kokoontuneista ohjaajista ja tuottajista saattoi aistia varovaista optimismia, vaikkei kukaan pitänyt teknologiaa ihmelääkkeenä.

Amerikkalainen halpafilmiguru Paul Broderick kiteytti sanomansa näin: ”Filmin tekoon menee aina paljon aikaa. Nyt se on aikaa, johon on varaa.”

Suuri yleisökin alkanut lämmetä halvalla kalustolla kuvatuille elokuville. The Blair Witch Project oli hitti Hollywoodin mittapuissa. Taide-elokuvan puolella menestystä ovat niittäneet esimerkiksi tanskalaisen Dogma -ryhmän filmit kuten Festen ja Idiootit.

JUKKA-PEKKA PIIMIES