Vuosisadan alun tietokirjassa historioitsija Viljo Toivanen kuvaa albaaneja rehellisiksi ihmisiksi, joiden on vaikea toimia vastoin omaatuntoaan. Albaaneihin voi luottaa. Pikkurikoksista ei juuri välitetä, mutta varjeltuun perheeseen kohdistunutta väkivallantekoa seuraa aina kosto.
Albanian klaanijärjestelmä perustuu ottomaanien 400 vuotta kestäneen vallan aikana kehittyneeseen ns. Kanun lakiin, joka määrittelee milloin verikosto on sopivaa. Vuosikymmenien aikana kommunistit yrittivät kitkeä ainakin puheissaan klaanijärjestelmän yhteiskunnasta, mutta noudattivat sitä itseki: kääntyessään vuonna 1962 Neuvostoliiton siipien suojasta Kiinan lähimmäksi ystäväksi puolueen keskuskomitean 52 jäsenestä 28 oli sukua toisilleen, kahdeksan oli naimisissa keskenään.
Muutama päivä Albaniassa opettaa, että asiat on maassa opittu hoitamaan kasvotusten; luvattu asia pitää ja täsmällisyys on arvostettu hyve. Ystävien kesken kättä päälle pitää. Myös tarjotut tupakat ja yhdessä vedetyt sauhut sinetöivät sopimuksen albaanien perinteen mukaisesti.
Miten muuten asioista sovittaisiinkaan, sillä vuosituhannen vaihtumisen kynnyksellä noin 300 000 asukkaan Tiranassa on vain noin 11 000 kiinteää puhelinta. Kännykät Albaniassa pirahtelevat vielä harvakseltaan.
Enver Hoxhan kommunistihallinnon aikana puhelin oli ylellisyys, niin kuin moni muukin asia. Kommunismin lopullisen kukistumisen jälkeen 1992 maaseudun ihmiset eivät harvoista puhelimista piitanneet, vaan katkaisivat yli tuhannessa kylässä puhelinjohdot ja tekivät niistä aitauksia kotieläimilleen.
Mutta nyt maaseutua katsellessa näyttää siltä, että puhelinlinjoihin vangitut kotieläimetkin on jo 90-luvun sekasortoisissa vaiheissa pistetty teuraaksi samalla lailla kuin maan kaikki tuotantolaitoksetkin. Mitään uutta ei ole rakennettu tilalle.
Pellot ovat kesannolla eikä maatyöläisiä ole pelloilla kuin siellä täällä. Kommunismin aikana rakennetut hirvittävät maaseutulähiöt teiden varsilla ovat yhtä surkeutta. Viemärivedet valuvat talojen välistä ja roskavuoret kasvavat talojen nurkilla. Siellä täällä seisoskelee kyläläisiä toimettoman näköisinä. Slummeissa vaeltelee jokunen sika tai vuohi.
”Maassa ei ole yhtään toimivaa tehdasta”, autokuskimme Sherif väittää. Ne tuhottiin 90-luvun mellakoissa, kun kommunismin kaatumisen jälkeen ihmiset vapaudenhuumassaan purkivat patoutuneen vihansa ympärilleen. Mafia oli nopea, ja omaisuuksia tehtiin ryöstämällä valtion omaisuutta. Sadat tuhannet tavalliset kansalaiset yrittivät paeta laivoilla Italiaan omaisuutensa laivamatkaan sijoittaneena.
Siitä lähtien onkin ollut sekavaa. Oikeistolainen presidentti Sali Berisha kaatui ”pyramidikriisiksi” nimetyssä sijoituskeinottelussa 1997, jolloin suuri osa tavallisista albanialaisista sijoitti säästönsä tekaistuihin yrityksiin, joiden omistajat hävisivät kuin tuhka tuuleen.
Tiranan hautuumaalla vierailtaessa Sherif kertoo, kuinka helvetti pääsi sitten valloilleen. ”Ihmiset varastivat armeijan asevarastot ja ampuivat toinen toisaan kaduilla. Kukaan ei luottanut kehenkään.” Vanha koston perinne pääsi valloilleen.
Hautuumaalla on satoja, ellei tuhansia hautoja vuosilta 1997 ja 1998, joissa ei ole päivämäärää. Ruumiita löytyi ympäri kaupunkia ja ne haudattiin kun ehdittiin. Myös poliittisia murhia tehtiin. Vuonna 1998 salamurhattiin myös Sherifin entinen koulukaveri Azem Hajdari, joka oli juuri noussut maan opposition keulakuvaksi. Saman vuoden vaaleissa entiset kommunistit nousivat maan suurimmaksi puolueeksi ja johtavat maata edelleenkin.
Presidentti Rexhep Mejdanin johtama hallitus on suurissa vaikeuksissa maassa rehottavan korruption, raunioituneen talouden ja järjestyksen kanssa. Tilannetta ei helpota lähes puoli miljoonaa pakolaista, joista kolme neljäsosaa elää tavallisissa perheissä.
Albanian klaanit ja mafia pitävät käytännössä hallinnassaan maan pohjoisosaa, jossa kotikonnuillaan Tropojessa mahdollista paluuta politiikan keskiöön valmistelee myös ex-presidentti Berisha.
Mejdanin hallinnolla väitetään olevan lämpimät suhteet maan eteläiseen mafiaan. Lähinnä Tiranassa voimistuneen rakentamisen epäillään vahvasti olevan lähinnä rahanpesun ansiota. Hän nosti myös tärkeille paikoille hallintoonsa entisen pelätyn salaisen poliisin Sigurimin upseereja.
Albania on kehitysmaa Euroopassa, jossa valtaosan ihmisistä täytyy elää erilaisella ketkukaupalla. Kaduilla näkyy kehitysmaille tyypillisiä tunnusmerkkejä: katukaupustelijoita, lapsityöläisiä ja kerjäläisiä. Katumyynnissä on tupakan lisäksi kaikkea mahdollista länsirihkamaa ja ulkomaisia hedelmiä. Kun mitään toimivaa jätehuoltoa ei ole, teiden varret pursuavat muovipulloja ja muuta saastaa.
Maassa on tuskin nimeksikään omaa tuotantoa. Sen huomaa ravintolassakin, jossa raaka-aineiden alkuperä viittaa Italian ja muiden naapureiden suuntaan. Kaikki tämä tekee Albanian tilanteen useaa kehitysmaatakin vielä kurjemmaksi.
Bunkkereita ja mersuja
Sosialismin aikana Hoxha vei ihmisistä vielä viimeisiä mehuja rakennuttamalla maahan 650 000 bunkkeria, joihin kansan piti suojautua imperialistien hyökkäystä vastaan. Voi vain kuvitella mitä ihmiset tunsivat sillä hetkellä, kun he vajaan 50 vuoden eristäytyneisyydestä vapauduttuaan ymmärsivät Hoxhan mielipuolisuuden.
”Minä olin rakentamassa noita bunkkereita lähes koko armeijassaoloajan, kolme vuotta”, kertoo Sherif ja viittaa Tiranaan johtavan moottoritien varrella oleviin bunkkereihin. ”Me emme tienneet ulkomaailmasta mitään ja luulimme toimivamme omaksi puolustukseksemme. Sotilaana ei juuri kyselty asioita. Meille sanottiin, että Amerikka hyökkää Albaniaan.”
Hoxhan ja hänen esikuntansa syvä henkinen alennustila näkyy bunkkereiden sijoittelussa. Ne ovat yhtä levällään kuin Hoxhan viimeiset viisivuotissuunnitelmat: niitä on kotipihoilla, leikkikentillä, kortteleiden välissä ja keskellä peltoja ikään tarkoituksella sijoitettu estämään jouhevaa viljankorjuuta tai ihmisten arkipäiväisiä puuhia.
Sherif pyörittelee päätään bunkkereiden sijoittelua ihmetellessämme. ”Me todellakin uskoimme olevamme uhattuja.” Hoxha vaati paranoiassaan kansaa uhrautumaan järjettömyyksiin saakka. Sherifiltä ei Hoxhan yksi mielilauseista lähde hevillä tajunnasta: ”Yksi ateria päivässä riittää.”
Tiranaan johtava pätkä moottoriteitä on hyvässä kunnossa, mutta muuten Hoxhalta jäi rakentamatta edes jonkinlainen tieverkosto. Siksi nykyään moni sanoo, että auton pitää olla mersu. Se kestää kuoppaisilla teillä. Ja mersuhan on kuin bunkkeri autoksikin, eikä vähiten statusmielessä.
Muinaiseen Balkanin silkki- ja tupakkakaupan keskukseen Shkoderiin johtavalla Bysantin aikojen valtatie Via Egnatia noudattelevalla syöpyneellä reitillä voi kohdata absurdin näyn:
Tien sivussa lepää valtava metallisulattamo kuin pommitusten jäljiltä. Vieressä on satojen autonromujen hautausumaa. Eteneminen tiellä jumiutuu, kun vastaan tulee kahdenkymmenen upouuden mersun hautajaissaattue. Kohteliaasti, mutta hammasta purren sen ohimarssia odottavat yhtä lailla Punaisen Ristin valkoiset avustusrekat kuin Naton taisteluvarustuksessa olevat partioautotkin.
Historia muistuttaa, että samoilla paikoilla kamppailivat aikoinaan maailmanherrudesta myös Caesarin ja Pompeiuksenkin legioonat.