— Olisi hauska tietää, keitä nämä ruotsalaiset oikein ovat. He ovat ystävällisiä ja auttavat meitä pääsemään sairaalaan kun olemme sairaita, mutta heistä itsestään emme tiedä yhtään mitään.

Näin tiivistää etiopialainen maanviljelijä Ato Dubaru yhden tyypillisen kehitysyhteistyöhön liittyvän puutteen. Kehitysyhteistyöntekijät eivät läheskään aina muista, että vastaanottaja saattaisi olla kiinnostunut myös siitä, keneltä apu oikein tulee.

Dubarun ja monen muun mielipiteet ovat luettavissa ruotsalaisen Anna Wieslanderin tutkimuksista, joissa hän on selvittänyt muun muassa sitä, onko kehitysyhteistyö todella yhteistyötä vai istuvatko lahjoittajan ja vastaanottajan roolit edelleen tiukassa.

Ensimmäisen kerran Wieslander haastatteli ruotsalaisia kehitysyhteistyöntekijöitä jo 1981. Viime vuonna hän palasi aiheeseen samojen työntekijöiden kanssa. Lisäksi hän on haastatellut ruotsalaisten kanssa eri yhteyksissä tekemisiin joutuneita afrikkalaisia: korkeakoulustipendiaatteja, ruotsalaisissa projekteissa työskennelleitä ja niiden kohteina olleita tansanialaisia, etiopialaisia, mosambikilaisia ja sambialaisia.

— 35 vuotta kestäneistä ponnisteluista huolimatta afrikkalaisten yhteistyökumppaneiden on edelleen vaikea mieltää itseään aktiiviseksi osapuoleksi ruotsalaisten kanssa työskennellessään. Silti näyttää siltä, että ainakin ruotsalaiset kehitysyhteistyöntekijät itse kokevat viisastuneensa vallan kauheasti ollessaan useita vuosia kestäneillä työkomennuksilla Afrikassa, toteaa Wieslander.

Iloa kirkonmenoihin

— Ruotsihan on niin rikas maa, mitä me voisimme teille antaa? huudahtaa tansanialainen kirkonmies nauraen, kun häneltä kysytään, mitä tansanialaiset voisivat tehdä Ruotsin hyväksi.

Tarkemmin asiaa ajateltuaan hän kuitenkin toteaa, että voisi ehkä olla tuomassa ruotsalaisiin kirkonmenoihin enemmän iloa ja elämää, jotta myös nuoria saataisiin osallistumaan kirkon toimintaan.

Ruotsin Kirkkolähetys (SKM) on pyrkinyt lisäämään vaihtoa afrikkalaisten seurakuntien kanssa kutsumalla kahdeksi vuodeksi kohdemaista nuorisotyöntekijöitä, diakoneita ja pappeja osallistumaan työhön Ruotsissa.

Luonnollisesti ”vaihtotyöntekijät” ovat onnistuneet työssään eri tavoin. Melko harvat onnistuivat siinä, missä heiltä erityisesti oli odotettu apua eli siirtolaisten tavoittamisessa. Sen sijaan jonkin verran saatiin luotua kestävää yhteistyötä afrikkalaisten kummiseurakuntien kanssa. Kokeilua ei kuitenkaan ole toistettu rahanpuutteen vuoksi.

Vanhuuden kunnioitusta

Monet Wieslanderin haastattelemat ruotsalaiset kehitysyhteistyöntekijät kuuluvat sukupolveen, jonka kiinnostusta kehitysmaihin siivittivät 1960-luvun aatteet: tuki vasemmistolle sekä solidaarisuus Etelä-Afrikan mustia ja muita sorrettuja kohtaan. Ensimmäisen kerran 1981 haastatelluista 25 työntekijästä suurin osa jatkaa edelleen jollain tavoin kehitysyhteistyössä. He ovat melko yksimielisiä siitä, että Afrikassa työskentelyllä on ollut heihin itseensä paljon enemmän vaikutusta kuin projektien varsinaisiin ”kohteisiin”. He korostavat Afrikan vuosien vaikuttaneen erityisesti arvomaailmaansa.

Neljä vuotta Sambiassa viettänyt sairaanhoidon opettaja toteaa nyt yli 15 vuotta myöhemmin, että Afrikan vuodet oikeastaan määräsivät koko hänen tutkimustensa suuntautumisen kotimaassa. Hän ei päätynyt tutkimaan kehitysmaiden terveysongelmia, vaan oman maansa vanhustenhuoltoa.

— Opetin Sambiassa vanhustenhuoltoon liittyvää psykologiaa, kun eräs opiskelija esitti provosoivan kysymyksen: ”Ettekö pidä vanhuksistanne?” Opiskelija oli kauhistunut Ruotsin vanhainkotijärjestelmästä, joka hänen mielestään ei sallinut Afrikassa niin tärkeää sukupolvelta toiselle tapahtuvaa oppimista.

— Tuossa tilanteessa loukkaannuin kovasti ja puolustin loppuun saakka ruotsalaista kouluoppimista ja tietysti myös vanhainkotia, mutta jäin myös pohtimaan oman opetukseni oikeutusta. Omassa dementiapotilaita käsittelevässä tutkimuksessani olen ottanut onkeeni Afrikassa saamani opin: kaikki me vanhenemme, mutta samalla meihin kertyy koko joukko elämäntaitoa ja viisautta, jota on syytä kunnioittaa.

Elämänuskoa

Ruotsalaiset kehitysyhteistyöntekijät kokevat myös oppineensa arvostamaan afrikkalaisten selviytymistä ja heidän kärsivällisyyttään ja elämänuskoaan. Kotiin palatessa oman maan kansalaiset ovat vaikuttaneet kovin itsekeskeisiltä ja ikäviltä.

— En lainkaan usko, että Afrikka olisi toivoton tapaus. Ihmiset elävät ja selviävät kaikesta huolimatta. Vaikka kaikki tilastot osoittavat, että Mosambikissa asiat menevät huonommin ja huonommin, niin aina kun palaan sinne ja tapaan ystäviäni, he vain jatkavat työtään ja näyttävät jopa säilyttäneen poliittisen idealisminsa ja uskonsa parempaan, toteaa 1981 ensimmäisen kerran Mosambikiin lähtenyt arkkitehti.

Mari Maasilta

Anna Wieslanderin tutkimuksista on julkaistu useita kirjoja. Viimeisin niistä on nimeltään Var kom skruvmejseln ifrån? (SIDA, 1993).