Olen kouluttautunut afgaaninainen, aktiivinen naisten oikeuksien, koulutuksen ja yhteiskunnallisen kehityksen puolustaja. Aiemmin työskentelin hallituksen instituutioissa ja kansainvälisissä järjestöissä.

Nyt elän Afganistanissa äärettömän vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Olen aina puolustanut naisten oikeuksia. Se asettaa minut tänä päivänä monia muita suurempaan vaaraan.

Tasavaltahallituksen kaaduttua Talibanin valtaantulon jälkeen kaikki työni naisten oikeuksien, tasapuolisuuden ja vapauksien puolesta nähdään vääränä. Minua on uhkailtu toistuvasti. Myös mieheni entinen työ aiemmassa hallituksessa ja kansainvälisten toimijoiden tehtävissä on aiheuttanut painostusta.

Koska Taliban vei meiltä kaiken, kerron teille, miten tässä tilanteessa käytän aikani.

Aamu

Herään joka aamu jo viideltä täynnä pelkoa. Sähköä ei tule ja talo on pimeä. Käytän puhelimeni valoa, jotta löytäisin tieni keittiöön valmistamaan aamiaista. Se jauho, mikä meillä kaapissa on, pitää käyttää säästeliäästi. Hinnat ovat nousseet, eikä meillä ole enää juurikaan rahaa.

Vältän myös kaasun käyttöä, koska se on kallista. Käytän sitä ainoastaan riisiä keittäessäni. Minulla on puilla lämmitettävä hätävaratulipesä, jolla keitän muun muassa vettä, teetä ja muuta päivittäistarvetta. Kiehautettua vettä säilön termospulloihin.

Nuorin tyttäreni itkee herätessään. Imetän hänet, ja hän nukahtaa uudelleen. Sitten laitan poikani valmiiksi koulua varten. Joskus hän on haluton lähtemään kouluun, koska koulutie on turvaton. Koulun tunnelma on pelottava, eikä hänellä ole taskurahaa. Osa pojista painostaa poikaani antamaan heille rahaa. Häntä pelottaa koulutie, mutta kannustamme häntä menemään kouluun vaikeuksista huolimatta.

Poika tulee usein kotiin koulusta nälissään.

Poika tulee usein kotiin koulusta nälissään. Useimmiten aamiaisemme on vain teetä, kuivia leivänkannikoita ja sokeria, joten hän on usein heikko.

Pojan lähdettyä kouluun istahdamme aamuteelle mieheni, tyttäreni ja sisarentyttäreni kanssa.

Mieheni lähtee vuoristoon. Hän teki aiemmin tärkeää työtä valtiollisessa elimessä lähes 40 työntekijän kanssa. Nyt osa heistä on siirtynyt Talibanin riveihin. Se on meille iso uhka.

Minä pysyn kotona tyttäremme kanssa. Aamukahdeksaan mennessä olen hoitanut astianpesun ja keittiön siivouksen. Sen jälkeen lakaisen huoneet ja siivoan koko talon kymmeneen mennessä, jolloin on lasten välipalan aika.

Kun aamurutiinit on hoidettu, valmistelen tyttärelleni jotakin syötävää ja saatan hänet päiväunille. Sitten kerään kaikkien likaiset vaatteet ja pesen pyykit käsin. Joka toinen päivä käytän pesukonetta, etenkin keväällä, kun lapset leikkivät kuralla ja märällä hiekalla.

Jos onnistun irrottamaan vähän aikaa, avaan vanhoja kirjojani ja pureudun aiemmin opiskelemiini asioihin. Se tekee surulliseksi, sillä tiedän, etten nykyoloissa voi jatkaa opiskeluani tai työtäni.

Joinakin päivinä elämä tuntuu täysin kestämättömältä.

Joinakin päivinä tunnen itseni niin väsyneeksi ja tehottomaksi, etten jaksa tehdä kotitöitä enkä kannustaa tytärtäni. Mutta koska hän ei itse päättänyt syntymästään, pakotan itseni huolehtimaan hänestä. Joinakin päivinä elämä tuntuu täysin kestämättömältä.

Päivä

Kello 11.30 menen keittiöön valmistamaan lounasta. Poikani tulee koulusta puoliltapäivin. Tavallisesti lounaaksi on keitettyjä perunoita ja leipää. Lapseni ovat kyllästyneet tähän ja itkevät usein. He kuitenkin syövät sen. Sitten laitan lapset päiväunille, tiskaan astiat ja rukoilen.

Iltapäivän rukoushetkieni jälkeen opetan muutamille naapurin naisille englantia. Kehitämme myös lukutaitoa. Tämä tuo joillekin meistä rauhaa.

Useimmat keskustelumme pyörivät päivittäisten ongelmien ympärillä: nousevat hinnat, rahanpuute, huoli lasten tulevaisuudesta. Harvalla meistä on suuria tulevaisuuden odotuksia, mutta yhdessä jutustelu avaa sydämiämme.

Kotimme on kaupungin keskustan ulkopuolella kylässä, jossa vain harvat henkilöt tuntevat meidät. Etäisyys maakuntakeskuksesta vaikuttaa siihen, ettei Taliban juurikaan tule paikalle. Tämä helpottaa toimintaamme.

Naiset tulevat paikalle pienissä ryhmissä. He eivät tuo mukanaan kirjoja tai kyniä, mikä saattaisi herättää Talibanin huomion. Teen töitä naisten kanssa kotona. Osa heistä ottaa kuvia puhelimillaan oppitunneista, mutta iso osa heistä oppii paikan päällä, koska heillä ei ole mahdollisuuksia opiskella omissa kodeissaan. Oppimisen ohessa he harjoittelevat kodinhoitotaitoja ja ompelevat vaatteita.

Ilta

Mieheni palaa kotiin usein väsyneenä ja masentuneena. Yritän lohduttaa häntä, vaikka olen itsekin täynnä huolia. Poikani taistelee koulutehtäviensä parissa ja näyttää usein turhautuneelta. Istun hänen vierellään ja autan läksyissä.

Päivälliseksi keittelen, mitä kotoa löytyy. Useimmiten se on paikallista riisiä.

Yö

Illallista syömme usein kahdeksan maissa. Tiskaan ja pistän kaiken paikoilleen. Opiskelen psykologiaa verkossa. Se on erittäin tärkeää ja tekee minut onnelliseksi.

Kun kaikki ovat menneet nukkumaan, vietän jonkin aikaa omissa ajatuksissani. Olen huolissani tyttäreni tulevaisuudesta, sillä tiedän, ettei hän voi käydä koulua Afganistanissa.

Ajatukseni palaavat aikoihin, jolloin itse opiskelin yliopistossa ja minulla oli suuret unelmat tulevaisuudesta. Nyt voin vain rukoilla, että jonain päivänä naisilla olisi taas mahdollisuus opiskella, tehdä töitä ja elää vapaasti.

Ajattelen, etten pysty edes nostamaan itseäni sängystä ylös. 

Useimpina öinä nämä ajatukset pitävät minua valveilla. Makaan sängyssä aamuun saakka, väsyneenä ja toivoni menettäneenä. Ajattelen, etten pysty edes nostamaan itseäni sängystä ylös. Herään sumeana, heikkona ja masentuneena, vaikka uusi päivä alkaa taas.

Käyn läpi saman kuvion joka ikinen päivä. En ole enää hallituksella töissä ja kuten lukemattomat muutkin naiset, olen sidottu vain kotitöihin. Aikaa ei ole levolle, laiskottelulle eikä edes hetken vapaudelle.

Ennen oli toisin. Saattoi vierailla tuttujen ja sukulaisten luona, tutkia kaupunkia tai yksinkertaisesti liikkua vapaasti.

Olen syvästi kiitollinen jokaiselle, joka luki nämä sanat. Teidän kauttanne vaiennettu ääneni saattaa tulla kuulluksi. Yhdessä voimme ehkä löytää polun, jolla elämä, arvokkuus ja toivo saadaan palautettua.